Peru-Bolivia-Chile

Reitti: Arequipa(Peru)-Mollendo-Arica-Putre-Parque Naconal Lauca-Reserva Natural Las Vicunas-Parque Nacional Volcan Isluga-Colchane(Bolivia)-Lliga-Salar de Uyuni-San Juan-Laguna Colorada-San Pedro de Atacama(Chile)

Näiden pitkien kirjoitus välillä matkaani voi seurata Facebookissa. En ole ehkä kovin hyvä kaveri, mutta klikkaa sivullani seuraa ja saat tuoreimmat kuulumiseni Etelä-Amerikasta aikajanallesi.

Jos haluat lukea vanhoja tarinoitani, kannattaa ostaa kirjani suoraan sivuiltani tästä. Se on myös paras tapa tukea matkaani ja pitää minut tienpäällä, sillä yksi nettikaupassani myyty kirja maksaa minulle melko tarkalleen yhden päivän tienpäällä!

Jalkani oli vielä niin raskas, että olin olla jatkamatta matkaa. Olin leikkinyt korkeilla vuorilla ja kun väsymys tulee usein viivästyneenä, vuoret koettelivat nyt vuorostaan minua. Olin herännyt aikaisin, käynyt kahvilassa jo kirjoittamassa pian julkaistavaa juttua. Tiesin, että olisin tienpäällä kusessa sekä kirjoituksien, että jalkojeni kanssa, mutta tunsin, että minun tulee nyt kulkea yhdessä sveitsiläisperheeni kanssa. Tuo sanaton ymmärrys sytytti innon polkea. Kaiken touhuamisen keskellä olin päivittäin pysähtynyt hetkiksi puiston penkille tai nostanut kahvilassa katseeni tietokoneen näytöltä ja siten antanut Arequipan kiihkeän kaupunkielämän, aistikkaan vaalean arkkitehtuurin ja tyylikkäiden kaupunkilaisten olemuksen virrata puhtaana kokemisen kenttääni. Pakkasin laukut ja suuntasin Arequipan keskusaukiolle, jossa perhe odottaisi minua.

Kuin filmitähdet punaisella matolla, oli helppo ymmärtää, että löytäisin Crausazin perheen aukiolla seisovan kymmenien ihmisten kokoisen joukon keskeltä. He herättävät pyörillään ja aurinkokennoillaan huomiota kaikkialla ja nyt heitä haastatteli sanomalehti ja TV. Heitä vietiin kuin pässiä narusta ja Geraldine oli pyörityksessä jo hieman väsyneen oloinen vastattuaan lukemattomia kertoja samoihin kysymyksiin. Minua ei lainkaan harmittanut etten ollut koko kansan huomion keskipisteenä ja tankkasin tyytyväisenä banaaneja puistonpenkillä yksiksenikin. Se sai minut tosin kateellisuudesta kiukkuiseksi, että matkallamme halki Arequipan eteläosien, lukemattomat naiset ja tytöt sulivat Estebanin edessä. Sydäntään pidellen he sanoivat: ”Kuinka ihana, kuinka suloinen, kuinka komea!!!” Ajoin pikkuveljeni perässä apeana, toivon jo lähes menettäneenä naisilta kysellen: ”Ai mä vai?”

Kaupungin kuhiseva, kauniiden rakennusten luoma, mutta kapeiden katujen puristuksessa ahtaan kireä keskusta vaihettui nopeasti vihreiden peltojen avartamaksi kaupungin laitojen idylliksi. Pelloilla kylvötöitä tekevät ihmiset vilkuttivat meille iloisesti ja heidän selkiensä takana kohosivat Perun toiseksi suurimman kaupungin maisemaa hallitsevat massiiviset tulivuoret, joiden välistä olin laskenut kaupunkiin kuusi päivää aiemmin.

Olin kuin ilmaa pyöräillessäni perheen perässä. Tienvarren ihmiset eivät huomanneet minua, olihan minulla vain ihan tavallinen polkupyörä. Ei minusta kuitenkaan ollut edes apuajajaksi, sillä äidin pistettyä sähkömoottoriinsa lisää tehoa, oli minut tuomittu varjoksi myös siellä missä olen vahvimmillani, vuorinousuissa. En olisi kestänyt nöyryytyksen tuomaa häpeää, joten minun tuli vaalia ylpeyttäni ajamalla kymmenen kilometrisen nousun huipulle perheen tahdissa. Viisivuotias Esteban ei ollut juurikaan auttanut isäänsä polkemalla ylämäessä, vaan oli keskittynyt lähinnä omiin mielikuvituksellisiin leikkeihinsä. Minusta oli tullut hänelle kuitenkin oppi-isä ja nyt hän toimeenpani täydellisesti sen pyöräilijöiden lain, jonka tottelemisen minäkin parhaiten taidan: ”jos voit istua, et seiso. jos voit maata, et istu.” Esteban heitti maahan rennosti makuulle ja asetti juomapullonsa tyynyksi päänsä alle. Äiti ja isä nauroivat hänestä tulleen Pikku-Jukka. Meistä oli tullut maailman parhaat kaverit ja ymmärsimme toisiamme täydellisesti, vaikka meillä ei yhteistä kieltä ollutkaan. Kahdeksan vuotiaan, jo koulua käyvän Amalian elämä oli huomattavasti ankeampaa. Olen aina sanonut, että viisivuotiaana mies on parhaassa iässä; osaa jo tehdä pahojaan ja juosta karkuun, mutta ei ole koulun tai muiden taakkojen kahlitsema. Siinä missä 20-kiloinen Esteban sai tehdä peräkärryssään pitkälti mitä tahtoi, piiskasi äiti huomattavasti jo vahvempaa Amaliaa auttamaan häntä jyrkimmissä nousuissa kovemmin polkemalla. Joutui hän rukka käymään tuntikausia kouluakin vanhempiensa kanssa niinä lepopäivinä joina me Estebanin kanssa keskityimme leikkimiseen.

Alamäessä sain huilata hetken perheen karavaanin kirratessa kaarteissa, mutta tasaisella meno oli taas hurjaa. Pysyin peesissä kuitenkin hyvin kyydissä ja pysähtyessäni pissalle tai ottamaan valokuvan, sain ajettua heidät aerodynaamisessa aika-ajo asennossa jyhkien vielä kiinnikin. Poljin kuin huomista ei olisi. Poljin ohi Estebanin ja Amalian pyörän päällä bailaten, aavikon harmaudelle tanssien. Esteban purskahti ratkiriemukkaaseen nauruun, pisti vaihteensa hassuun tapaansa pienimmälle ja alkoi polkea hurjalla kadensilla houkuttaakseen minua taas kisaan. Jättäydyin hieman taakse, pistin vaihteen isoimmalle ja poljin täysillä ohi Estebanin. Annoin hänelle mennessäni tiukan, vihaisen katseen. Seuraavassa pikkunousussa ajoin ykkösvaihteella kieli ulkona ja keho väsymyksestä notkuen. Esteban kulki ohitseni isänsä peräkärryssä voitonhuuman isolla hymyllä lällätellen, eikä perhana huomannut ilossaan edes polkea.

Perheen isä, vahvan atleettinen Oliver, jonka luonnollinen fyysinen olemus tukkimaisen vahvoine jalkoineen heijasti poikkeuksellista lahjakkuutta polkea polkupyörää, kysyi minulta tiedänkö miksi tienvarressa rutikuivalla aavikolla kököttää tuhansia pieniä parin neliömetrin kokoisia keskeneräisiä pikkutaloja. Ihmiset ovat kuulemma vallanneet alueita kenellekään kuulumattomasta aavikosta, jotta voisivat kiristää tienvarrelle mieliviä yrityksiä sanomalla ettei heitä voi ajaa pois omalta maalta, jossa he asuvat. Alueella ei ollut nyt ristin sielua. Huomasin konkreettisen esimerkin kautta kuinka sota on läsnä ja kuinka intohimoisesti ihmisen mieli haluaa sitä lisää.

80 kilometrin ajon jälkeen sanoin Estebanille: ”Älä huoli, enää vain puolitoista tuntia polkemista ja sitten tapaamme Tyynenvaltameren rantahiekassa bikineissään paistattelevat tytöt.” Äiti Geraldine naurahti ja sanoi olevansa tyytyväinen ettei Esteban ymmärrä kaikkea mitä hänelle puhun ja kuinka hänen ei myöskään kuulemma tarvitsisi tulkata pojalleen kaikkia hölmöyksiäni.

Peninkulman päässä rantaviivasta laskin Tyynenvaltameren talvisen sumun viileyteen. Hullunkurisessa asetelmassa Sigmani lämpömittarin lukema laski tien painuessa alaspäin. Sinisen taivaan auringon alta saapuneena aloin palella ja puin päälleni reilusti vaatteita. Näin jo tyrskyvät aallot ja rantaan asti loivalla rinteellä alas laskevan violetin kukkameren. Pysähdyin odottamaan perhettä. Kun he laskivat lähelleni, paiskasin pyöräni tien vierustaan, kävelin pettyneellä ryhdillä ja nyrpeällä naamalla heidän luokseen ja sanoin: ”Minulla on kylmä. Katsokaa tuota harmautta, taivasta ei erota aavikon harmaudesta. Sumun kosteus kalistaa luitani. Vihaan tätä paikkaa. Tuolla rannalla ei ole varmastikaan yhtään tyttöä bikineissä. Vihaan tätä paikkaa. Lähden nyt tuosta suoraan meren ylitse Australian kultaisille rannoille. Ei, kävelin sittenkin tuosta suorinta tietä Brasilian Cobacapanalle, yli Andien ja halki Amazonin”. Jatkoin kävellen, myrtyneenä kiviä potkien kohti Brasiliaa. Perheen iloinen nauru sulatti kuitenkin minunkin sydämeni heidän lämmölleen, unohdin hetkeksi tytöt, palasin heidän seuraan ja laskimme yhdessä alas tälle pettymyksen rannikolle.

Vietimme yön hotellissa. Tulevana päivänä poljimme mäkisellä rannikkotiellä vain 20 kilometriä äidin poljen kipeydyttyä edellisenä päivänä. Olin tyytyväinen odottamattomasta levosta, mutta pyysin Geraldineä silti laskemaan satulaansa pari senttiä ja siirtämään sitä aavistuksen eteenpäin. Lupasin sen ratkaisevan hänen polvensa takaosan kivun. Saapuessamme Mollendoon, alkoi aurinko pilkistää pilvien välistä. Löysimme uudehkosta hotellista täydellisesti varustellun upean huoneen neljällä pedillä ja merinäköalalla ällistyttävän halpaan 20 euron hintaan. Lapset halusivat heti miten rannalle uimaan. Amalian varpaiden kosketettua rantahiekkaa, sai sen pehmeän vapaa karkeus hänet toteamaan: ”Nyt minulla on loma.” Hän räjähti veljensä kanssa iloisiin rantaleikkeihin. Me Oliverin kanssa vaivuimme hiekan pehmeydessä päiväunille ja Geraldine vilkaisi ensin leikkiviin lapsiinsa, sitten meihin, ja totesi hymyssä suin meidän olevan jo vanhoja.

Pyöräily pitkästä aikaa asvaltoidulla ja maltillisesti nousua sisältävällä tiellä oli ihastuttavaa. Vastatuuli ja perheen kova vauhti saivat keuhkoni tekemään töitä kuitenkin hapekkaassakin ilmanalassa. Ihmettelin perheen tarmoa. Esimerkiksi Geraldine oli minua vain kolme vuotta vanhempi, mutta opettanut koululaisia jo yli kymmenen vuotta, kiertänyt Oliverin kanssa maailmaa reppureissaten, rakentanut itse suuren talon ja perustanut kahden lapsen perheen. Tätä matkaa he olivat suunnitelleet ja valmistelleet jo ainakin viisi vuotta, jonka verran kesti rakentaa prototyyppi-pyörät toimiviksi. Kyllä oli minulle, yhteiskunnan tuilla ja muilta ihmisiltä pummaamalla eläneelle pojalle kiire pysyä heidän tahdissaan. Ruokataukoja ei juuri pidetty ja kun sain heidät pysähtymään, ei minulla ollut aikaa nostaa jalkojani pyörän päälle huilatakseni hetken, sillä elin nyt heidän etenevän unelmansa tahdissa. Ei se mitään, opin syömään polkiessa ja jalkani tekivät töitä mukisematta. Välillä tunsin kuitenkin olevani kuin mutteri, jonka piti sopeutua heidän koneeseen. Mutterin asema sopi minulle hyvin. Tiesin kuitenkin olevani huono mutteri ja ymmärsin, että murtuisin heidän vauhdissaan, elleivät he hidastaisi tahtia koneiston heikoimman lenkin tasolle.

Päivien jokaista minuuttia varjosti paksun harmaa, lääkeyhtiöiden masennuspillereitä promotoiva pilvipeite. Maisemana oli hiekkaa ja villisti vellova meri. Rantakallioita kuorrutti paikoin tuhansien valtameren kylmien merivirtojen ravinteikkaiden vesien annin ruokkimien lintujen valkoinen kakka. Valtavat aallot murskautuivat kallioiden tummista tyvistä ylös korkeiksi tyrskyiksi. Hiekan peitossa olevat vuoret näyttivät valtavilta mereen syöksyviltä hiekkadyyneiltä. Esteban ja Amalia kiipesivät innoissaan niille ja laskivat vauhdikkaasti alas.

Saavuimme outoon pikkukylään, jonka loivaa hiekkarantaa hiveli surffareita kutsuvat aallot. Lineup oli kuitenkin tyhjä, eikä suuren kylän kaduilla kävellyt kuin muutama ihminen. Talot ammottivat tyhjyyttä. En tiennyt olivatko ne hylättyjä vai odottivatko vain kesän alkua ja omistajien lomalle paluuta. Poljimme kylän valtavan aukion muutamien auki olevien kauppojen reunustamalla laidalla. Poliisi huomautti, että ajamme väärään suuntaan ja käski meidän kiertää aukion ympäri. Suhteettoman suurien suunnitelmien leventämä katu oli tässä autottomassa kylässä 15 metriä leveä ja tilanne sai meidät purskahtamaan Oliverin kanssa nauruun ja lähdimme ilo mielin kiertämään oikeaan suuntaan laillista, mutta monin verroin pidempää reittiä pitkin. Perheen vanhemmat eivät päässeet yhteisymmärrykseen ainoan auki olevan hotellin kalliista hinnasta. Äidin ja hotellinomistajan välinen nalkuttelu oli siirtynyt jo perheen väliseksi pistelyksi. Seurasin perässä ja katselin mitä tapahtuu. He kysyivät majapaikkaa poliisiasemalta. Esteban käveli pian asemalta ulos rennosti hymyillen, olkapäitään kohauttaen ja sanoi ”C’est la vie”. Ranskankielentaidottomana en tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta täydellinen huolettomuus hänen olemuksessaan pisti silmääni ja pyysin Oliveria tulkkaaman minulle pikkuisen pojan sanat: ”Se on vain elämää”. Esteban onkin rennoin koskaan näkemäni matkailija. Hänellä ei näytä olevan suunnitelmia, huolia tai unelmia. Hän ei edes tiennyt missä maassa hän on ja kun kysyin mihin maahan siirrymme Perun rajalta, hän vastasi: ”Australiaan kai.” Hän on kuitenkin mitä innokkain matkamuistojen kerääjä. Hänellä on taskut täynnä kiviä, pullonkorkkeja, simpukoita ja mitä lie asioita, joita hän haluaa näyttää kavereilleen kotona. Hymyilin ajatellessani, että mitä lie Esteban vastaavan kun kaverit kysyvät mistä maasta matkamuistot ovat peräisin.

Auringonpaisteen puutteen vuoksi vanhemmat tarvitsivat välttämättä yöksi sähköä akkuihinsa. Minuun, yksinkertaisilla varusteilla matkaavan kulkuriin oli tuona iltana tarttunut kenties aavistus Estebanilaista rentoutta ja perheen yhä neuvotellessa poliisien kanssa majapaikasta, päätin mennä huilaamaan rannalla. Pystytin teltan tuulensuojaan rantamajan kuistille. Kokkasin ja istahdin kuistin kynnykselle tunnustelemaan tuulta ja kuuntelemaan aaltoja. Edellisinä päivinä minulla oli ollut vain tietoisuus siitä, että olin spartalaiseen tapaan jatkuvasti kiirehtimässä eteenpäin. Tuona hiljaisena hetkenä ymmärsin kuinka eri tavalla esimerkiksi minun majapaikan etsintä tapahtuu yksin ollessani. Kun minulla on vettä ja ruokaa, voin nukkua käytännössä missä vain ja jos saavun kylään, mielelläni otan ensiksi hieman syötävää, istahdan alas, katselen ympärilleni, annan tiedon sulautua silmiini ja laskeudun alas paikkaan; siten kylä ottaa minut ohjaukseensa. Lähes aina majapaikka onkin löytynyt sen enempää etsimättä tai miettimättä.

Oli kuin tähdenlento olisi viistänyt telttakangasta. Pian kuulin askeleita. Kurkkasin ulos teltasta. Vastaanotin kalastajan valonheittimen kirkkaan tervehdyksen ja pian myös hänen hyvän yön toivotukset. Kymmenen tuntia myöhemmin heräsin sumusta nuhruiseen aamuun, söin aamupalan, kyykistyin pesemään kattilat viileän meren suolaiseen veteen ja sitten purin leirini. Kävin hakemassa sveitsiläiset poliisiaseman meluisalta lattialta syömään aamupalan rantahiekan vienoon tuulen.

Jaoimme perheen kanssa lukemattomia naurun hetkiä ja välillämme päivittäisiä toimia voiteli pehmeä mutkattomuus. Tienpäällä oli kuitenkin kivuliasta asettaa askeleeni heidän tanssiin. Ajoin vahvasti, mutta aavistelin yhä, ettei minua saisi lyötyä mutteriksi tähän rykivästi etenevään koneistoon suurimmallakaan lekalla. Vaikka eteneminen pysyi kevyenlaisena, tiesin ajoittaisten kiihdytysten raiskaavan jalkojani. En ollut harjoittanut kehoani kestämään tämänlaista polkemista ja tiesin joutuvani maksamaan rasituksista myöhästyneenä. Sen kuitenkin jo tiedostaen voin nauttia täysin tästä polkemisen erilaisesta rytmistä. Pyysin perhettä toki hidastamaan vauhtia tarvittaessa, mutta useimmiten tuntui luonnolliselta vain sopeutua heidän rytmiin. He toki huomioivat minut, mutta kun he elivät ja olivat tottuneet elämään aikataulussa, oli heidän tottumuksensa kulkea päättäväisesti eteenpäin niin vahva, että tuo halu kuljetti heitä kuin automaattisesti. Ymmärsin tilanteen, ja huomattuani kuinka minulle oli kivuliasta sopeutua heidän tahtiinsa, en osannut vaatia heiltä lainkaan, että he olisivat sopeutuneet minun tahtiini. Iloitsin, että jaloissani oli tilaa ja voimaa sopeutumiseen.

Tienvarrella oli muutamia keskenjääneitä jääneitä lomakylien rakennelmia ja uusia suunnitelmia mainostivat hiekassa tönöttävät mainoskyltit. ”Kylläpä on typerää rakentaa tänne mitään”, tuumasi Oliver. Ajattelimme kuitenkin yhdessä, että kolkkoutta nyt viestivä paikka saattaisi säteillä aurinkoisena vuodenaikana hyvinkin houkuttelevasti. Rannikko on joka vuosi useiden kuukausien ajan auringon, tähdet ja kuun peittelevän paksun pilviverhon alla. Sadetta pilvistä tippuu kuitenkin vain pienen pieninä kevyesti leijailevina pisaroina. Tyynenvaltameren laajuutta oli nähtävissä ulapan utuun asti, mutta vesi oli ihmisen kädentyön auttamana siunannut vihreyden ainoastaan niihin paikkoihin, joiden keskellä kulki Bolivian ylängön makeita sadevesiä alas mereen kuljettava joki.

Veivät perhana tuoreet ruokani Chilen raja-asemalla. Ajoin siis suklaapatukoiden voimalla Arican kaupunkiin. Jalkani tuntuivat nyt niin tahmeilta, etten yrittänyt pysyä perheen perässä vaan poljeskelin kevyesti pyöritellen ja minimoiden turhat lisärasitukset. He menivät menojaan, hävisivät pitkälle, kauas jonnekin Arican lähiöiden liikenteeseen. Kaupungin laitamilla kohosi laaja alue suuria ja siistejä kerrostaloja. Ohitseni ajoi pääasiassa henkilöautoja. Kaupungin edustalla aallot olivat huomattavasti pienempiä kuin autioilla Perun rannoilla, mutta niiden kasvamista lautojensa päällä odotti parisen kymmentä surffaria. Vastaani käveli lippalakki- ja aurinkolasipäisiä nuorukaisia rullalaudat kainaloissaan matkalla läheiseen skeittiparkiin. Kaakeloitu kävelykatu oli vaaleudessaan moderdin säihkyvä. Hinnat ravintoloiden kylteissä viestivät minun saapuneen kielletylle alueelle. Nostimme McDonaldsin viereisestä pankkiautomaatista käteistä. Rahat eivät olleet rypistyneitä, pehmeitä ja sormirasvasta tahmeita, vaan jykeviä, tyylikkäitä ja syvin värein helposti toisistaan erotettavia uusia muoviseteleitä. Kaupungin keskustan kaduilla oli jotenkin amerikkalainen fiilis. Enpä ehtinyt taaskaan vetämään henkeä paikallani, kun jo aloimme etsiä majoitusta. Perheen kanssa oli kuitenkin mitä mukavinta matkustaa, sillä siinähän sitä ehti katsella ja hengähtää heidän perässään, kun minun ei tarvinnut itse ottaa suunta ja kysellä. Itsenäisyyspäivän kynnyksellä kaupungit majapaikat olivat täysiä, mutta huojennuksekseni löysimme kuitenkin pedin joka maksoi vain yhdeksän euroa yöltä. Toki se oli kaksinkertaisesti Perun hintoihin verrattuna, mutta olin jo valmistautunut lepäämään tässä maassa enemmän raha-asioilla stressaten.

Tulevina päivinä kokemani lepo oli rauhatonta. En saanut tuntumaa asioihin, eikä teoissani ollut herkkyyttä. Ruoka oli kuitenkin etsittävä. Jokainen kirjoittamani sana ampui minua kivun nuolella, aloin voida pahoin ja kävelin ympäri seiniä. Sveitsiläisten päättämä lähtöpäivä alkoi lähestyä. Hoidin asioita kuitenkin tuttuun tapaani verkkaiseen tahtiin. Minun kun pitää antaa vanhojen rasitusten laskea ennen kuin voin esimerkiksi ruveta kirjoittamaan koettuja asioita tarinoiksi tai valmistelemaan matkan uutta etappia. Tiesin olleeni kulkueemme heikoin lenkki ja olin jo alkanut murtua. Kuten arvelin, en kestänyt pitkään perheen perässä. Vaikka olisin tietysti mieluusti nauttinut yhä ystävieni seurasta, ajattelin, että olisin voinut heidän vauhdissaan vain pahoin ja päätin jäädä Aricaan heidän jatkettua jo matkaa. Ajattelimme kuitenkin tavata taas Putressa, jonne he aikoivat pysähtyä, jotta lapset sopeutuisivat taas korkeaan ilmanalaan.

Aricasta nousisin takaisin vuorille. Matka alkoi vihreässä jokilaaksossa, jonka ansiosta tämä maailmaan kuivimpiin paikkoihin kuuluva alue oli aikoinaan asutettu. Kylmän merivirran ansiosta ilma pysyi mukavan mietona keskellä aavikkoakin. Aricaa kutsutaankin ikuisen kevään kaupungiksi. Ohitseni ajoi rekka lähes jokaisena minuuttina, sillä Aricassa toimii Bolivian kansainvälinen satama ja poljin nyt sen pääkaupunkiin La Paziin johtavalla tiellä. Jalkani olivat väsyneet ja voimattomat. Olin polkenut vain pari tuntia, kun päätin kääntyä kylttien mainostamaan eko-kylään.

Keskellä aavikkoa minua tervehti vihreä puutarha, lintujen laulu ja kauniit savesta luodut rakennukset. Istuin rauhallisesti alas penkille. Nyt tuossa rauhallisuudessa ei kuitenkaan ollut energiaa, vaan koettavana raskas tyhjyys. Jalat nykivät stressistä ja sen sijaan että olisin etsinyt, mielelläni vain istuin ja odotin, että tyhjän oloiseen paikkaan ilmestyisi joku. Pian mies kävelikin luokseni tiluksien perältä. Sain majapaikan kauniista savimajasta ja saisin lahjoittaa pedille haluamani hinnan. Kirjoittamisen, pitkälle yli keskipäivän venyneiden matkavalmistelujen ja polkemisen jälkeen laskeutuminen palauttavaan hiljaisuuteen tapahtui nopeasti ja vaikka jalkani eivät olleet olleet näin huonovointiset kertaakaan tällä matkalla, aavistelin väsymyksen olevan kuitenkin verrattain pinnallista.

Paikalle saapui myös vanhempi mies, hänenkin takatukkansa solmittuna Hare Krishna ponnariin. ”Hare Krishna” mantrojensa lomassa he alkoivat valmistaa illallista ja antoivat keittiön ja sen kaikki tuoreet antimet minun vapaaseen käyttöön. Keittiön nurkan valtavasta tynnyristä minulle täytettiin suuri lasi itse pantua kehon puhdistavaa simaa. Papujen kuorinnan lomassa nuorempi mies kertoi minulle, että on olemassa monia jumalia, mutta Khrisna on niistä paras. Hän kysyi olenko tavannut matkallani huonoja ihmisiä. Kun sanoin, ettei minulla ole ollut niin sanottuja ongelmia ihmisten kanssa, jatkoi hän sanoen, että kaikkialla on sekä hyviä, että huonoja ihmisiä.
Makasin pitkällä penkillä jalat ylhäälle nostettuna huilaillen, kun hoikka, keski-iän viimeisiä vuosia elävä mies kysyi minulta pistävään, etäiseen tapaan: ”Sinä vain lomailet aina. Et tee töitä, eikö niin?”
”Niin se näyttää olevan. Entäs sinä, teetkös töitä?”, vastasin ja kysyin häneltä.
”Kyllä. Kyllä minä olen aina tehnyt kovasti töitä.”
Hän ei enää huomioinut minua ja jatkoi kulkuaan mantraansa hokien, aivan kuin tietonsa jo löytäneenä, silmät kiinnostukselle kenties jo sulkeneena. Hymyilin sille kuinka hänen rajattua minut tiettyyn lokeroon tuossa hetkessä, tuli Krishnan kauneus kielletyksi minunkin katseessani.

Olin joskus tienpäällä ajatellut kuinka riisi saatetaan ravintoloissa keittää aina samalla lailla kuivaksi ja kovaksi. Saatuani miesten laulaen keittiössä valmistavan aterian eteeni ja pistettyäni suuhuni sen tuoreita ja huomiolla valmistettuja antimia, saivat mietteeni kirkkaan vastauksen. Pehmeä taidolla maustettu riisi suli nautinnoksi suuhun muutamalla puraisulla ja yksinkertaisten ruokien raikkaus imeytyi kevyesti ja hitaasti energiaksi sitä kovasti tarvinneelle keholleni.

Paikassa oli aiemmin ollut suosittu ravintola, joka vanhemman miehen mukaan oli tuottanut suuria summia rahaa ja paikassa oli parhaimmillaan ollut 30 työntekijää. Alueen vedessä oli aikanaan ollut viranomaisten mukaan arsenikikiä ja heiltä oli sen vuoksi viety ravintolaluvat. Miehet ajattelivat viranomaisten todellisuudessa kuitenkin näpäyttäneen heitä siitä, että tilalla on viljelty ja poltettu marihuanaa. Kylttien mukaan liha, alkoholi, tupakointi ja huumeet olivat tilalla kiellettyjä. Olin oppinut myös esiaviottoman seksin ja keittiössä syömisen olevan pannassa.

Onneksi aikaista aamuherätystä ei määrätty kuitenkaan vieraalle ja nukuin siten pitkät palauttavat yöunet. Aamulla en kuitenkaan jatkanut matkaa, sillä oikaistuani jalkani tiesin etten voisi nautiskella pyöräilystä. Enpä tohtinut ottaa itseäni niskasta kiinni, vaan palasin sängynpohjalle ja päätin pitää lepopäivän. Pyöräilin puolituntia maaseudulla madellen, höpötin uusien ystävieni kanssa, kävelin katsomaan aitauksessa ruokailevia laamoja, söin paljon ja loppuajan makoilin jalat koholle nostettuna. Päivän aikana huomasin jalkojen palautuvan ja niiden kanssa eläminen oli taas ihan mukavaa.

Nuorempi mies kuori taas papuja kun istuin hänen vieressään. Aamulla miehen olemuksessa oli edelleenkin ollut luotaantyöntävää jäykkyyttä, josta vaikutti puuttuvan huomiointi. Yhtenä hetkenä pyödän ääressä hänen silmänsä kohtasivat omani ja näin hänet ensi kertaa pysähtyneenä. ”Sinun siniset silmäsi ovat aivan kuin veljenpojallani”, hän sanoi. Hän kertoi enemmän veljenpojastaan ja hän alkoi kiinnostua myös minusta. Välillemme syttyi kommunikointi, jossa sain selviä vastauksia kysymyksiini ja jossa oli tilaa myös hymyt huulille nostaneille vitseille.

Edellisenä iltapäivänä olin huomannut, kuinka ajatukseni voi epämukavasti miehen mutkikkaassa seurassa ja se pohti, että olisihan tästä hyvä jo jatkaa matkaa huomenna. Huomioin kuitenkin tuon ajatuksen ja näin kuinka se tarttui miehen jatkuviin epäsuoriin hyökkäyksiin. Tarkastelin ajatusta aivan kuten tarkastelin miestä. Tuo spontaani tarkastelu soi tilanteeseen tilaa ja olin täydellisen kiinnostunut miehestä ja hetkestä, vaikka minulla ei edelleenkään ollut paljoakaan sanottavaa kysymyksien muodossa ja istuin vain hiljaisesti.

En ollut hänelle enää vain vieras, työtä tekemätön nahjus, ohitse pyyhältävä kulkuri tai vääräuskoinen tollo. Nyt hän katsoi ja kuunteli minua. Välillämme vaikutti olevan ymmärrys. Minun hidas ja rauhallinen olemus ei viestinyt hänelle enää laiskuutta. Hän ei puhunut minulle siitä mitään, mutta vaikutti, että nyt hän ymmärsi minun antavan huomion levolle todellisuuden tarpeiden, en laiskuuteni vuoksi. Kenties hän näki, että se vaatii kaiken kärsivällisyyden, huomion ja kokemuksien antaman tiedonkin käytönkin, että saattaisin polkea hyvällä valmiudella ja nautiskellen maatilan kulman takaa alkavan yhden maailman pisimmistä vuorinousuista. Hän toi minulle tyynyn pääni alle, käski minun levätä hyvin ja meni valmistamaan minulle sen iltaista herkullista ja ravitsevaa illallista. Illalla tämä tilan nuorempi mies halasi minulle hyvän yön toivotukset ja siunasi minulle jo antoisan matkankin, sillä hän lähtisi jo aamulla aikaisin kaupunkiin.

Miehillä oli selvästikin rahat vähissä ja lupsakka vanhempi mies oli, kuten lapsi joululahjoja miettiessä kysynyt minulta edellisenä päivänä: ”kuinka paljon aiot antaa meille rahaa?” Olin ihmeissäni kuinka juuri tähän paikkaan Krishna oli luonut minua varten tällaisen hiljaisuuden ja ravitsevan ruuan tyyssijan, joka soi minulle mainiot puutteet kovin tarpeelliselle levolle. Annoin miehelle tyytyväisenä reilusti rahaa ja sain toisen pitkän vahvan halauksen saattamaan matkani alkuun.

Olin kohonnut jokea myötäilevällä tiellä jo 500 metriin, josta tie lähti nousemaan jyrkemmin kuiville vuorille. Pyysin laakson viimeisestä talosta kymmenen litraa vettä ja yli 4700 metriin asti kohoavassa syrjäisessä nousussa jalkojani rasitti myös kahden ja puolen vuorokauden ruuat. Kauempana rannikosta viileästi puhaltava ei enää täysin kompensoinut kirkkaasti paistavan auringon poltetta. En nähnyt ympäristössä elämänmerkkejä. Kymmenen vuotta Hare Krishna tilalla asunut mies kertoi ettei hän ole nähnyt paikassa kertaakaan sadetta. Vain sitkeimmät kasvit aavikolla saivat riittävästi juodakseen aamujen kosteasta kasteesta.

Nyt tuo vihreä laakso näkyi kaukana alhaalla jo kuin aavikolla kiemurtelevana käärmeenä. Kapealla tiellä sain olla jatkuvasti tarkkana Boliviaan ajavien rekkojen kanssa. Useimmiten siirryin ajoissa ja suosiolla polkemaan tienvarren hiekalle. Niskani väsyi taaksepäin vilkuilusta ja olin ensimmäistä kertaa Etelä-Amerikassa sellaisella tiellä, jolla kaipasin taustapeiliä. Kyllä olivatkin Andit jo hemmotelleet minua liikennettömillä, satumaisen hiljaisilla teillä. Maisema ei tällä tiellä sen sijaan vaihdellut. Kun olin päässyt vuorille, en niiden ahtaamassa loivassa kanjonissa sitten rekkojen, hiekan ja kivien lisäksi muuta nähnytkään. Täysin puhtaalle sinitaivaalle vilkaistessanikin ainoa näkyvä muutos maisemassa oli kuuman iltapäivän puristamat kasvavat hikipisarat aurinkolaseissani. Kun ajotietokoneeseeni kilahti viisi ajettua tuntia ja lähes 2000 noustua metriä, työnsin pyöräni nojaamaan muinaisen joenuoman seinämään ja heittäidyin itse lepäämään sen tarjoamaan varjoon. Myöhemmin pystytin telttani viereisen vallin taakse joka olisi puolestaan aamulla auringonsuojassa.

Olin polkenut rannikolta asti jo seitsemän tuntia tätä ylämäkeä, enkä ollut vielä edes sen puolivälissä. Tänä toisena vuoripäivänä ajaminen oli jo tunnokkaampaa, joskin yhä poljin jokaisen kammenkierroksen maltillisesti, liikkeestä nauttien, mutta voimaa hyvin taloudellisesti käyttäen. Kevyeksi jo syöty ja juotu pyöräkin liikahti nyt herkemmin nousun jyrkimmissä kohdissa.

Keskellä kymmenien kilometrien täysin autiota taivalta saavuin suurelle talolle. En saanut oikein selvää oliko paikka myös ravintola, mutta kysyin olisiko miehellä tarjota kuppi teetä ja voisinko syödä omia eväitäni talon varjoisalla pöydällä. Punamyssyinen ja valkopartainen alkemistin oloinen mies kantoi minulle kupillisen yrttiteetä teräspillillä juotavaksi. Sitten hän käveli jörömäisesti takaisin televisiota katsomaan. Myöhemmin pyytäessäni vettä hän jäi seuraani pidemmäksi aikaa ja alkoi avautua kysymyksieni edessä. Useita kieliä puhuva mies kertoi kuinka hän oli opiskellut elokuva-alaa Lontoossa ja asunut myös Saksassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Hän oli saanut Euroopasta tarpeekseen 26 vuotta sitten. Nyt hän haukkui sen kuinka Euroopassa on kaikki säädeltyä, on lakia lain perään. ”Täällä ei ole Sarkozy, Merkel ja Berlusconi iditootteja aukomassa paksua päätään. Täällä kotimaassani saan olla ja elää rauhassa.”, hän jatkoi. Hän oli asunut tässä autiossa ja naapurittomassa maassa perheineen jo lähes koko tuon 26 vuoden ajan, eikä hän maksa veroja.

Katsellessani savitalon pehmeän linjakkaita muotoja, puisia huonekaluja, kiviasetelmia ja värikkäitä koristeita, voin ymmärtää miehen olevan taiteilija. Talon kattoa kärvensi maailman vahvimpiin kuuluva ultraviolettisäteily ja vaikka näin korkealle sateita jo ropiseekin silloin tällöin, oli vuorten majesteettisuuteen asti nähtävissä vain kuivaa, harvojen kasvitöppösten rikkomaa aavikkoa. Jälleen kerran uusi tuttavuus jäi lyhyeksi tuulahdukseksi tielläni kohti kuolemaa. Miehen kädenpuristus oli taas merkki palata suorittamaan yksinäistä urakkaani vapaan taivaan polton alle.

Poljin Putreen asti. Saatuani yhdistettyä puhelimeni nettiin sain viestin Geraldinilta, että perhe oli jatkanut matkaa samana päivänä. Kun tarkastelin hiljaisen tietoisuuden taivaalle räpiköinyttä suunnitelmaa ajaa perhe pikaisesti kiinni, huomasin sen olevan vain typeryyden kautta itseään vahvistaa yrittävä ajatus, sillä todellisuudessa vointini oli yhä tukkoinen ja minun olisi parasta jäädä taas viettämään lepoa tähän vuoriston pieneen kylään; ainoastaan odottaakseni sitä hetkeä, kun kehoni voisi taas vaivattomammin tanssia pyöränkammilla suurten vuorten vaativassa tahdissa. Lepäsin viisi yötä.

Edessäni oli viimeinen päivä tämän vuorihirmun ylöspäin viettävässä kaltevuudessa. Nyt pyörääni raskautti viiden päivän ruuat. Olin matkalla Pohjois-Chilen upeita pyöräilymaastoja lupaileviin syrjäisiin kansallispuistoihin (Parque Naconal Lauca, Reserva Natural Las Vicunas, Parque Nacional Volcan Isluga). Edelliset viikot olivat olleet kovia, mutta Putressa levätessäni olin alkanut tuntea, että vaikka jalkani olivat jo natisseet allani ja mieleni oli saanut sekin oman stressi-ruiskeensa, olisi aika lisätä löylyä kampiin.

4500 metrissä näin kuuluisan Chungara tulivuoren ja hänen pikkuveljensä kauniit muodot. Saavuttuani vuorta edustavan järven rantaan, oli taivas tumman myrskyn myllertämä ja vedenpinta aalto pienokaisten rikkoma. Oli vain muutama aste lämmintä ja satoi räntää. En kuitenkaan pukenut päälleni sen enempää vaatteita laskettuani alemmas 4707 metriseltä huipulta, sillä tiesin saapuvani pitkän ajopäivän päätteeksi kuumalle lähteelle. Lähteellä oli kivistä rakennettu ulkoallas ja pieni mökki sisäaltaalla. Voisiko räntäsateessa kulkenut kulkuri kuuman lähteen hellyyttä lempeämpää toivoa, eikä kehon kiitos voisi olla suurempi nukkuessaan kuuman altaan lämmittämän mökin suojassa kirpeältä pakkaselta.

Aamulla mökkini oveen koputettiin. Työnsin jalallani kiven loitommalle ja avasin oven hoikalle ja hymyilevälle miehelle. Hän kysyi olinko saanut hyvin levätyksi ja pyysi lupaa tulla aamukylvylle. Bolivialainen paimen oli jättänyt lampaansa vaimonsa hoidettavaksi ja kävellyt viereiseen maahan kylvylle ja pesemään kuumassa lähteessä vaatteensa putipuhtaiksi. Kylvyn jälkeen hänen aikomuksensa oli kävellä kymmenen lisäkilometriä päätielle ja ottaa sieltä bussi Aricaan vieraillakseen sinne muuttaneiden perheenjäsentensä luona. Jatkettuani matkaa kylmässä aamussa, istui mies yhä kuumassa kylvyssä lämmin hymy huulillaan.

Tämä Pohjois-Chilen vuoristoylänkö oli toista maata kuin Perussa. Vuorilaskun jälkeen Perulaiset tiet eivät lainkaan huilanneet ennen uutta massiivista nousua. Täällä reilun 4000 metrin korkuisella altiplanolla kaukaisten vuorten välissä oli runsaasti melkoisen tasaista maata ja varsinaisia vuorinousuja ei ollut lainkaan. Kun vielä peppuuni puhaltava tuuli vauhditti menoani, oli kulku nopeaa tällä hyvällä hiekkatiellä. Luonnonpuiston poliisiasemalla minut otettiin vastaan erittäin lämpimästi: kokkasin lounaan heidän keittiössään ja sain ison pullon lähdevettä matkaani. Ajoin iltapäivän muutaman asteen lämpöisessä vesisateessa. Saavuttuani Salar de Suriren suolajärven kaivokselle, päätin kysyä johtavan toimistosta lupaa syödä rakennuksen sateen suojassa. Se sopi valkokypäräiselle hyvin, mutta hän käski kaverinsa ohjata minut muualle syömään. Otin ruokalaukkuni mukaan ja seurasin miestä. Saavuttuamme ruokasaliin, en ollut ehtinyt istua vielä edes alas, kun edessäni pöydällä oli jo iso annos kanaviilokkia ja kokki osoitti lisäkepöydän suuntaan hyvää ruokahalua toivottaen. Ja kyllä tämä kylmästä tärisevillä käsillä syöty yllätyslounas maistuikin herkulliselta. Täytin booraksikaivoksella vesisäiliöni ja jatkoin kohti toisia kuumia lähteitä, joiden rannalla aioin taas yöpyä.

Kevyesti askeltavat hoikkapiirteiset vikunjoja tanssahtelivat tien yli, jatkoivat kulkuaan takkutukkaisten ylängön aavikon kasvitupsujen välissä puikkelehtien kohti laakson toista suurten vuorten rajaamaa laitaa kohden. Edessäni, tumman taivaan ja alarinteiden välissä levittyi vuortenhuippujen vaakamainen lumipeite ja nuo tummat alarinteet vaihettuivat yhtälailla suola-aavikon samansuuntaiseen vaaleuteen. Poljin kohti tämän seepramaisen maiseman vaalealla juovalla höyryäviä kuumia lähteitä. Kuoppaisellakin tiellä etenin yhä hyvää vauhtia yli 100 kilometrin toiselle puolen.

Varpaani maistoivat ensimmäisinä lämpimän veden helpotusta. Kun ne olivat painuneet pehmeän saveen, seurasivat sateessa paleltuneet polvenikin alas kaipaamansa lämpöön. Raukeat lihakseni laskeutuivat hitaasti maailman parhaiden kuumien lähteiden kylpyyn. Annoin selkäni levätä luonnontilaisen altaan pehmeään saviseinämään, lepuutin niskani sen reunalle ja saatoin kutittavista kipristyksistä tuntea kuinka ihoni viileys alkoi lähestyä lähteen veden lämpöä. Sateen lakattua pilviverho antoi tilaa auringon laskun värikkäälle näytelmälle. Nautin nyt siitä samaisesta maan lämmöstä, joka oli ruokkinut laavallaan laakson laidalta nousevat tulivuoret niin kovin suuriksi, lähes 6000 metrin korkuisiksi. Hieroin ihoni pehmeäksi puhtaan harmaalla mudalla ja kun aloin tuntea oloni tukalaksi arviolta 45 asteisessa vedessä, uin lammen kaukaisemmalle laidalle jäähdyttelemään viileämpään veteen. Panin makuulle tämän satumaisen altaan keskellä olevalle saarekkeelle, jossa vesi oli niin haalean mukavaa, että olisin saattanut nukkua yöni sen mukavalla savipatjalla. Lähteen suun seuduilla vesi oli niin kuumaa, että tepasteltuani sen matalaan veteen ottaakseni valokuvan mielenkiintoisesta kuvakulmasta, sain hyvin pian pomppia palamisen pelossa pitkillä loikilla takaisin kuivalle maalle. Pystytin telttani piknik-paikan seinien suojaan ja öisen tuulen puhallettua kuumanlähteen suunnasta, sain nauttia 4300 metrin korkeudessakin lämpöisestä, jäättömästä yöstä.

Aamulla tie lähti jyrkähköön kilometrien mittaiseen nousuun. Alamäen jälkeen matkani jatkui hiekkaisen maan tasaisessa maastossa. Alueen halki kulki monia samansuuntaisia reittejä, kuskien etsittyä epätoivoisesti helpotusta jo kuopiksi ajettujen pääväylien tärinään. Niin tein minäkin ja usein poljin villin maan kivisessä karheudessa päästäkseni pakoon hakkaavaksi tuskaksi koulittuja reittejä. Tunnistin hiekasta sveitsiläisperheen jäljet ja niiden mutkista ymmärsin heidän olleen tiellä vaikeuksissa. Tienvarressa oli muutama kylä, joissa oli vierähtänyt jo jonkin aikaa siitä, kun pienet valkoiset kirkot olivat heijastaneet valoansa viimeiselle toivonsa menettäneelle lähtijälle. Korkean erämaan aavikolla eli sitkeitä asukkaita, jopa 3000 vuotta vanhoja kukkivia Yareta- kasveja, yksiä maailman vanhimpia eliöitä, vihreitä vaaleanpunaisin kukkasin kukkivia isoja möykkyjä.

Myötätuuli alkoi puhaltaa yhä kovemmin ja etenin huonoillakin teillä mukavaa vauhtia. Saavuin matalaan kanjoniin, jonka joen halkoma vihreä maa tarjoili räikeän kontrastin kokemaani aavikon kuivuuteen. Joenvarrella ruokaili kymmeniä lehmiä ja kauempana joki leveni laajaksi satoja eläimiä ruokkivaksi reheväksi matalan ruohon kosteikoksi. Ukkonen alkoi lyödä tahtia polkimiini. Edessä, takana ja molemmilla puolillani salamoi ja paukkui.

Aistin sen suuren kuoleman riskin, jossa olin. Katsoin alhaalla laaksossa seisoskelevia laamoja ja olin varma, että salamat tiputtavat niitä tässä paljaiden, kivisten vuorten rajaamassa tasangon maassa kuin syysmyrskyn sadepisarat ruskan lehtiä puista. Aukea maa ei tarjonnut minullekaan paikkaa johon suojautua. Tunsin kuinka ukkosen voimassa oli eteenpäin kuljettava energia. Ajoin hurjassa myötätuulessa erittäin huonolla ja hiekkaisella tiellä pitkiä matkoja 25-45 kilometrin tuntivauhtia. Myötätuulen suoman hurjan vauhdin avulla leijailin yli pehmeän hiekan ja tienpinnan kiharoiden. Jalkani toimivat kuin unelma, koin kovan vauhdin tiheänä tärinänä kämmenissäni ja kun tiedostin kuoleman kolkuttelevan olkapäitäni, saatoin tarkan keskittymisen keskelläkin ihailla ukkosen esityksen valtavan voiman olemusta ja antaa jylhän rytinän pyyhkäistä lävitseni nautittavana musiikkina. Näin loitommalla sinitaivaan ja tiesin kansallispuiston poliisiaseman olevan jo lähellä, joten ajoin jokaisen mäen ja mutkan mahdollisimman teknisesti ja reippaasti voimiani kuitenkaan tuhlaamatta, jotta pääsisin suojaan myrskynsilmäkkeestä mahdollisimman pian. Tienvarrella eläimet söivät rauhallisesti ruohoa.

Pienen kylän kaduilla en nähnyt ketään, mutta poliisiasemalla minua tervehti sveitsiläisperheen pyörät. Ystäväni ottivat minut vastaan ikkunasta hymyillen ja ulos halaamaan rynnäten. Minä kehuin kuinka sveitsiläisillä on kaikkea, mukavia vuorimökkejäkin kaikkialla. Poliisiasemalla ei ollut ketään töissä, mutta he olivat saaneet talon käyttöönsä aiemmalla poliisiasemalla luotujen suhteiden kautta. Äiti pisti sisälle astuttuani risottolautasen eteeni ja sain oman huoneen. Vaikka olin aikonut polkea Boliviaan asti jäin nyt mielelläni lepäämään vain kolmen tunnin ajon jälkeen. Perhe oli ollut pulassa huonoilla teillä. He olivat polkeneet minua puolta hitaammin, vain 8 km/h keskinopeudella ja Amalian peräkärrypyörästä oli hajonnut osia. Perhe oli jatkanut aamulla jo matkaa, mutta palannut poliisiasemalle 10 kilometrin polkemisen jälkeen isän nähtyä vuorien takaa lähestyvän ukkosrintaman. He olivat polkeneet edellisenä päivänä samanlaisessa myrskyssä, joka ukkosen metelin jo tauottua heitteli nyt kiukkuisesti rakeitaan pihamaahan. Rento Esteban oli kuulemma kyllä ottanut tavanomaiset päiväunensa peräkärryn tuolissaan rajusti hakanneilla teilläkin, eikä ollut sanallakaan valittanut vaativan taipaleen koitoksien keskellä, mutta keskellä hurjaa ukkosen näytelmää oli hänkin kysynyt: ”tähänkö me nyt sitten kuolemme.” Äiti oli ollut pelosta jäykkänä ja sanoi nyt, ettei hän haluaisi enää koskaan kokea vastaavaa. Itse pääsin juuri ja juuri talon suojaan ennen sateen rankinta vaihetta, mutta perhe oli suojautunut kovalta sateelta kahdeksi tunniksi telttaan. Edellisellä asemalla poliisit olivat kertoneet Geraldinille salamoiden tappaneen alueella ihmisiä ja suuren määrän eläimiä. Geraldine kysyi enkö minä pelännyt ukkosessa.

”Kun poljin keskellä salamoita, en olisi voinut suojautua niiltä mitenkään avoimessa maassa. Ainoa johon keskityin oli polkea sujuvasti eteenpäin. Pelko ja turhat ajatukset olisivat vain peittäneet kauneuden myrskyn olemuksesta. Ilman pelkoakin saatoin toimia tehokkaasti tilanteen vaatimusten mukaan ja voin kaiken lisäksi vielä nauttia sateesta ihollani, tuntea ukkosen energian tehostavan vaikutuksen jaloissani ja kokea pamausten voiman musiikkina jokaisessa solussani”, vastasin hänelle.

Olin kertonut Estebanille ja Amalialle, kuinka olin heille kateellinen, kun vanhemmat tekivät kaiken heidän puolestaan: suunnittelivat matkan, pesivät vaatteet, pakkasivat tavarat ja valmistivat ruuan. Nyt lyhyeksi jääneenä ajopäivänä heidän opettaja-vanhempansa pitivät heille koulua, parina 15 minuutin pätkänä opiskelua karttavalle Estebanillekin ja lällättelin heille kuinka 32-vuotiaana yksin matkustamisessa oli sentään jotakin hyvääkin: ”Voin syödä suklaata silloin kun haluan ja minun ei tarvitse käydä koulua.” Silitin heidän pellavaisia päitään ja sulkeuduin huoneeseeni katsomaan Meksikolaista elokuvaa tietokoneeltani.

Tänäkin aamuna heräsin aikaisin ja taas suonissani sykki välitön etenemisen vimma. Kun leirin sijaan hyppäsin ylös sängystä, sain pakattua laukut nopeasti ja olin tienpäällä kun aurinko oli vasta nousemassa vuorten takaa. Olisin hiekkaisella tiellä paljon perhettä nopeampi ja koimme viisaammaksi tiemme taas eroavan. Ja kaiken lisäksi, nyt kun heillä oli kokemusta hiekkateillä ajosta, he olivat päättäneet kulkea Bolivian vaativat osuudet autolla. Hyvästelin siten jälleen perheeni ja aloin polkea yksin kohti Boliviaa. Aamulla kylän raitilla oli vain joitakin aamuvirkkua vanhuksia. Kauppoja Enquelcan kylässä ei ole ja suuri osa taloista vaikutti olevan tyhjiä. Kylä sijaitse kuitenkin suurten tulivuorten välittömässä kauneudessa, mutta Chile on maana jo taloudellisesti pohjoisia naapureitaan niin paljon kehittyneempi, etteivät ruohomaata parturoivat sadat kotieläimetkään saata elättää näinä päivinä enää kovinkaan montaa kyläläistä. Komea koulu vaikutti olevan sekin tyhjillään ja oli kirkon matalan savitornin rappauskin jo rapistunut.

Tunnin päästä ylitin ihmisiä kuhisevan raja-aseman. Vaihdoin rahat, söin toisen aamupalan nuoren tytön ja jatkoin matkaa Oliverin netistä löytämien kymmenen vuotta vanhojen ohjeiden avulla kohti Coipasan suolajärveä. Raja-asemalta kaarroin suoraan kapealle, harvojen autojen maahan luomalle reitille. Polulla olin taas läheinen puskien ja hiekan kanssa. Poljin seisovan veden peilimäisen pinnan kautta Coipasan suolajärven valkoiselle pinnalle. Valkoisen pannukakun kirkkaudessa siristin silmiäni aurinkolasienkin takana. Pyöräily autojen tasoittamalla kovalla suolapinnalla ja myötätuulessa oli Etelä-Amerikan matkani vaivattomin kokemus. Poljin kevyesti pyörittäen lähes kolmea kymppiä.

Parinkymmenen silmiä sokaisevan vaalean kilometrin jälkeen käännyin järveltä takaisin hiekkatien pehmeään tahmeuteen. Saavuin syrjäiseen kylään höpöttämään ensimmäisten tapaamieni bolivialaisten kanssa. Syrjäisen paimentolaiskylän lyhyet ja tanakat ihmiset olivat hiljaista sorttia. Vain kiinalaisilla muovileluilla hiekassa leikkivät lapset poseerasivat mielellään valokuvalle.

Paikoin poljin nyt moottoripyörän renkaiden levyisillä poluilla, sillä autojen kulkemilla urilla tie oli usein kuin hiekkarantaa. Tässä paksupyörien valtakunnassa oma kevyehkö ja leveähköillä 29-tuumaisilla renkailla varustettu Felt kulki myös mallikkaasti ja taluttamatta yli pehmeimpienkin kohtien. Toinen ohitseni ajanut auto neuvoi minua valitsemaan kaksi sataa metriä taaempana olevan tienhaaraan, jonka reitillä olisi kuulemma vähemmän nousua ja hiekkaa. Nousua ei ollutkaan kyllä yhtään, mutta eipä ollut niitä kyliäkään, joista olin ajatellut saavani vettä. Ajoin tunnista toiseen tasaisessa ja monotonisessa pienten puskatupsujen rikkomassa hiekkamaassa. En tiennyt tarkasti missä olin, eikä Oliverin minulle aamulla antamien ohjeiden kylistä ja maamerkeistä ollut tietoakaan tässä ympäristössä. Avasin kännykän ja tarkistin sen GPS:llä olinko menossa oikeaan suuntaan. Olin kyllä, mutta siinä suunnassa näytti kohoavan suuri vuorijono. Aloin laskea ajotunteja jo kahden käden sormilla ja veteni alkoi olla vähissä. Päätä pyöritellessäni saatoin nähdä satojen neliökilometrien kokoiselle alueelle, mutta en nähnyt edessäni olevia autonrenkaiden uria lukuun ottamatta yhtään merkkiä ihmiselosta. Ilokseni näinä päivinä poljin sellaisen voiman kanssa, joka ei tahtonut jättää minua. Saavutin suuremman tien ja ilokseni se kulki läpipääsemättömiltä näyttäneiden vuorten välissä poikittain kulkevassa tasaisessa laaksossa. Aikani poljettuani näin liikennemerkin joka osoitti Llicaan olevan matkaa neljä kilometriä. Ympäristöä katsellessani en voinut uskoa sen olevan mahdollista, mutta lähistöllä kulkevista sähkölinjoista tiesin vettä olevan jossakin lähellä. Llicaan oli lopulta matkaa vielä yhdeksän kilometriä. Löysin köyhän oloisesta kylästä hyvän majatalon ja pienissä kaupoissa oli tarjolla hedelmiä ja kasviksia, jopa mangoja ja ananaksia. Hinnat olivat halpoja ja myyjä niin iloisesti palvelevainen, etten voinut tunnistaa tätä siksi kuivamuonan ja hitaasti lämpenevien ihmisten maaksi, jollaisia muistoja siellä kulkeneet pyöräilijät olivat minulle kertoneet. No, sitä en toki vielä tiennyt, että tämä tulikin sitten olemaan viimeinen paikka Boliviassa, jossa näin pöllyävää hiekkaa enemmän katuelämää, eikä minun tarvinnut kyllä sen enempää niitä hedelmiäkään tässä maassa sitten puristella.

Tulevana päivänä poljin maailman suurimman suolajärven Salar de Uyunin halki. Edessäni levittyi silmin kantamattomiin valkoista kuutiokuvioiden rikkomaa täydellistä tasaisuutta. Pyöräilykokemus oli yksinkertaisuuden huipentuma. Pidin suuntani vain saaren keskellä olevaa Incahuasin saarta kohden ja poljin. Minun ei tarvinnut pysytellä tiellä, väistellä autoja tai vaihtaa vaihteita. Tuuli puhalsi kevyesti selkääni, kulkien samaa tahtia kuin minä. Siten viima ei puhaltanut lainkaan korviini ja kuulin ainoastaan renkaitteni rapinan suolan kovalla ja karkealla pinnalla. Söin evääni järvellä istuen ja pistin kaurapuurooni ripauksen suolaa suoraan sen pinnalta. Sitten taas poljin, kokien tämän ainutlaatuisen paikan yksinkertaisen kauneuden. Polkeminen oli omalla tavallansa paikan luonteen mukaista. Niin kuin maisema oli koko ajan samaa valkoisuutta, oli polkeminenkin samankaltaisuudessaan kehoa puuduttava kokemus; olinhan tottunut hiekkateiden vaihtelevaan pujotteluun ja ylämäkien putkelta ajamiseen. Iloitsin vauhdista ja siitä kuinka saatoin keskittyä täydellisesti vain polkemaan. Leikinkin. Suljin silmäni testatakseni mitä hyötyä niistä on: Ne suljettuina en osannut kulkea suoraan kuin korkeintaan pari sataa metriä ja suistuttuani turistiautojen tasaiseksi kuluttamalta reitiltä karkeammalle suolalle, avasi koventunut rapina silmäni nopeasti. Edelleenkin poljin vauhdikkaammin kuin olin villeissä unelmissani saattanut kuvitella. Poljin vasta neljättä päivää, mutta olin jo 200 kilometrejä kauempana kuin minne olin ajatellut polkevani viidessä päivässä, jonka verran ruokaa ostin laukkuihini Putressa. Suolajärven jälkeen tie muuttui taas hakkaavaksi hitaudeksi ja tiellä ohitseni ajoi iso joukko suolajärveltä palaavia turistiautoja, joille kaikille minä tietysti kiltisti vilkutin, vaikka se vähän hassulta tuntuikin, että olin polkenut Andien huikeissa maisemissa tuhansia kilometrejä ilman turistin turistia ja nyt he näyttivät pakkautuneen kaikki tähän yhteen ja samaan kolkkaan. 145 kilometriä poljettuani pystytin telttani lampaiden kiviaitaukseen ja vaivuin levolle lämpimässä illassa.

Uuden päivän aamunkoittona tunsin, että hillitön huumani edetä saisi nyt huilata yhden päivän. Autojen tekemiä reittejä kulki maisemassa sinne tänne ja reittivalintani oli usein vain hyvä arvaus. Poljin 30 kilometriä San Juaniin, otin sen kauniissa ja pilkkahintaisessa suolahotellissa makoisat päiväunet, pesin pyöräni ja vaatteeni ja lähdin sitten etsimään kylän hiekkaisten kadunvarsien kaupoista eväitä vajaan viikon mittaiselle kylättömälle taipaleelle. Bolivian autioilla taipaleilla en tavannut juurikaan ihmisiä tienpäällä ja lyhyet juttutuokiot kauppojen rouvien ja hotellin henkilökunnan kanssa olivat nyt elämäni ainoita sosiaalisen hellyyden hetkiä. Heidän kauppojensa tarjonta oli melkoisen kolkkoa kuivuutta, mutta yhdestä kioskista sain ostettua tiskin alta tomaatteja, porkkanoita ja sipulin. Niistä maksettuani ei kylään tainnut sitten kiloa enempää kasviksia jäädäkään.

Vanhat tottumukseni viestivät minulle, että tässä mukavassa hotellissa olisi viisainta levätä muutama päivä, jotta jo kerätyt rasitukset kypsyisivät nousevaksi kunnoksi. Olin näillä pyörämatkaajan niityillä nyt kuitenkin kuin kiimainen sonni ja aamulla vedin jalkoihini taas pyöräilysukat. Matkani jatkui kuivan kauden auringon kovaksi polttamalla muta- ja suolatasangolla. 30 kilometrin päässä saavuin Bolivian armeijan syrjäiselle postille, joka olisi pitkään aikaan viimeinen paikka saada vettä. Portilla ei ollut sotilaita, kuten ei ensimmäisissä sisälle kurkkaamissani rakennuksissakaan. Yhdestä peltisestä bunkkerissa kuulin jotakin mutinaa. Kävelin mutinan suuntaan ja astuin sotilaan makuuhuoneeseen. Toivotin uneliaalle nuorelle miehelle hyvät huomenet ja kysyin mistä saisin vettä. Sitä olisi kuulemma junaradanvarren metallitankeissa. Hän kaatui takaisin sängynpohjalle ja minä kauhoin viisi litraa yön viilentämää vettä pussiini. Pidin lounastauon junaradalla ja sen kisko sai toimia tyynynä siestallani.

Pian tie lähti ylös hiekkaiseen nousuun. Ylhäällä suurten muotojen laajuutta alkoi rikkoivat tienvarren kalliomuodostelmat, luoden läheisyyden tuntua niiden välistä puikkelehtivalle tielle. Nyt hiekka oli niin pehmeää, että minun tuli sprintata läpi paksuimpien peitteiden. Käännyin muutamaksi kilometriksi suuremmalle Chilestä saapuvalle kansainväliselle hiekkatielle, joka jäikin sitten oikeastaan ainoaksi todelliseksi rakennetuksi tieksi Boliviassa.

Ensimmäistä kertaa sitten Kolumbian, vastaani polki pyöräretkeilijä. Erikoista, että tämä kovan tuulen, jäätävien öiden, huonojen teiden ja korkean ilmanalan syrjäinen taival on yksi suosituimmista retkipyöräilyreiteistä Etelä-Amerikassa: todellinen klassikko. Se tarkoittaa myös sitä, että reitti houkuttelee paikalle myös kokemattomampia, huolettomammin valmistautuneita polkijoita, joille reitti on useimmiten se kaikkein vaativin taival. Vaikka omakin pyöräni saattaa näyttää painavalta, on jokainen varuste tarkkaan mietitty ja laukuissani mahtuu makuupussit ynnä muut paisuvaiset kulkemaan sullomatta. Nytkin laukkuihini mahtui helposti varusteiden lisäksi myös viiden päivän ruuat. Olin lähettänyt kaiken tällä matkalla turhat tavarat Aricasta San Pedro de Atacamaan, jonka postitoimista noukkisin taas pakettini. Olin miettinyt tarkkaan mitkä mahdollisimman leveät renkaat olisivat parhaat tässä hiekan maassa ja pidin niissä optimaalista painetta niin, ettei rengas lyö kivissä vanteeseen, mutta kulku pysyisi mahdollisimman sujuvana ja pehmeänä. Japanilainen ei ollut selvästikään tuuminut asioita yhtä tarkasti. Hänellä oli painava pyörä, jossa oli hiekassa ja kivikoissa vaikeasti hallittava maantiepyörän käyräsarvinen ohjaustanko. Hänen renkaansa olivat ohuehkot ja kivikovat. Hän kysyi mistä olin aloittanut matkani aamulla. Kerroin aloittaneeni San Juanista, jonne hänellä olisi matkaa 67 kilometriä. Hän oli aloittanut matkansa 30 kilometrin päästä Laguna Hediondalta. Sanoin ajatelleeni mahdollisuutta polkea Hediondalle samana päivänä. Hän sanoi sen kuitenkin olevan liian kaukana, sillä hän oli ollut liikkeellä aamukahdeksasta asti. Iltapäivä oli ikääntynyt jo kello neljään. Olimme ilmeisesti molemmat eteenpäin puskevan adrenaliinin pauhuissa ja sokaistuneet suorittamaan yksinäisiä kilometrejä hiljaisuudessa, sillä melko pian toivotimme toisillemme jo hyvää matkaa.

Aloin polkea kohti muutaman nousun takana olevaa Hediondaa. Vuorinousun jälkeen iltapäivän navakka vastatuuli teki näyttävän tulonsa. Odotin niitä paikkoja, joissa japanilainen oli sanonut työntäneensä pyöräänsä pitkiä aikoja. Kovassa tuulessa en päässyt hiekkaisessa alamäessäkään polkemallakaan juuri kymppiä kovempaa ja nyt jo näkyvä flamingoja täplittämä Laguna Canapa tuntui pysyvän paikoillaan. Jalkojeni tankit vaikuttivat tämänkin päivän lopulla olevan kuitenkin täynnä, vaikka olin polkenut jo kahdeksan tuntia ja sieltä se Laguna Hediondakin siten vain saapui kimaltelevaksi helminauhaksi horisonttiin. Saapuessani sen rantojen auringonlaskun pehmentämille kauniille väreille, olin tehnyt ruoka ja valokuvastaukoineen matkaa sitten japanilaisen tapaamisen vain reilut kolme tuntia. Oli ihan mukava huomata, että yksityiskohdille huomion antaminen ja lepopäivien runsas pitäminen ei ole ainoastaan ollut pikkutarkkaa turhuutta ja laiskuutta, vaan mahdollistivat nyt sen, että saatoin vastata vaativan maaston haasteisiin sellaisella voimalla, vauhdilla ja innolla, että tunsin oloni oikein kotoisaksi leikkiessäni tässä hiekkalaatikossa.

Sen ilon lisäksi, että matkaajatytöt vilkuttelevat minulle autoistaan iltapäivän tunteina, kiitin turistiteollisuutta nyt myös siitä, että se oli tuottanut tämän kauniin järven rantaan yhden hotellin. En toki raskinut nukkua siinä, mutta sen ansiosta minun ei tarvinnut kantaa mukana päiväkausien vesiä. Sain telttailla hotellin takapihalla. Kokkasin illallisen viereisellä pöydällä ja oloni oli kuin akvaariossa länsimaisten turistien pällistellessä minua t-paitaisillaan hotellin ravintolan suurten lasi-ikkunoiden takaa. Kaksi heistä viittoi käsillään kysellen onko minulla kaikki hyvin; ja olinhan minulla, sillä olin jo tottunut kylmiin öihin ja telttani oli minulle pakkassäässäkin mitä mukavin paikka levätä. Olin myös kokannut jo mitä maittavimman illallisen kasviksista, valmis-perunamuusista, kanamunista ja pähkinöistä.

Olin aamulla keittänyt jo puuron, syönyt sen, pessyt kattilan ja purkanut leirinkin, kun turistit alkoivat vasta heräillä valmiiseen aamupalapöytään. Aurinko teki nousevaa työtään vielä vuorten takana ja pakkasilma oli niin kirpeä, että hampaitani vihloi polkiessa. Aavikkoiset vuoret piirtyivät kaksoismaisemana aamutaivaan sinertämän tyynen järven pintaan. Tulevien kilometrien aikana maisemassa oli niin monia kauniita, värikkäitä suolajärviä, että ne painostivat minut pitämään valokuvaustaukoja lähes kiusaksi asti. Järvien jälkeen maassa ei sitten ollutkaan taas kuin pelkkää hiekkaa. Boliviassa panostetaan tietöissä(tai niiden puutteessa) enemmän määrään kuin laatuun. Poljin nyt maailman kenties leveimmällä valtatiellä. Maisemassa levittyi noin 60 kaistainen ja 500 metriä leveä kulkureitti. Yritin etsiä sen kovapintaisinta kaistaa. Vuoret rajasivat rikkaiden mineraalien loihtimilla väreillään maiseman puhtaan siniseen taivaaseen. Ajoin taas pidemmälle kuin saatoin olettaa. Alamäen tasoittuneella tiellä laskin hurjassa myötätuulessa viittä kymppiä. Renkaissani oli hurjan vauhdin sijaan ylämäen hiekkaan sovitetut paineet ja vanteeseen lyönyt ja kumin puhkaissut kivi muistutti minua pumppaamaan toiseenkin renkaaseen muutaman kymmenen pumpullisen verran lisää ilmaa. Saavuin jo turistien kansoittamalle, sedimenttien ja levän punertamalle ja flamingojen asuttamalle Laguna Coloradalla. Siniset rantavedet saivat alkunsa vaalealta suolarannalta ja vaihettuivat järven keskustan verenpunaiseen taistelukenttään.

Majoittauduin majataloon ja juttelin hetken sitä pitävän pariskunnan kanssa. He olivat asuneet tässä syrjäisessä, tuulisessa ja jäätävän kylmässä maailman kolkassa jo 40 vuotta palvellakseen ohitse kulkevia turisteja, kuten tekivät kaikki, jotka olivat jäänet asumaan tähän piskuiseen huoltokeskukseen. Kaikkialla ympärillä oli kymmeniä tai satoja kilometrejä autiota erämaata. Tanakka rouva keitti teetä vieraille ja lyhyt vanttera mies kuunteli radiota huoneensa nurkassa, joka toimi yhtä aikaa heidän keittiönä, makuhuoneena ja olohuoneena. Istuin hiljaisesti keittiön pöydällä ja tarkastelin vaikuttuneena heidän yksinkertaista, mitä ilmeisemmin samassa rytmissä päivästä toiseen soljuvaa elämää.

Yhdessä muiden turistien kanssa syömäni spagetti-illallisen aikana huomasin hiljaisuudessani jo väsymyksen ja kun aloin puhua enemmän, rasittivat sanat minut minua yhä syvempään haukotukseen. Menin nukkumaan aikaisin ja heräsin taas jo hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Poljin vihreiltä järviltä kuumille lähteille ja oranssien vuorten luomassa aavikkomaisemassa ylös lähes 5000 metriin. Tie oli paikoin niin hiekkainen, että poljin kaistalta kaistalle hiekkakumpujen yli etsiessäni kovaa pintaa, mutta ilman fat-pyörää ruoho tuli aina olemaan vihreämpää kumpujen toisella puolen. Oma 29×2.35 rengassettinikin kuljetti minua kuitenkin yhä taluttamatta eteenpäin, hitaasti, mutta varmasti.

Sveitsiläisperhe ajoi Jeepillä ohitseni fillarit sen katolla, sillä heidän pyöränsä eivät tässä maassa kulkisi edes sähkömoottorin täydellä voimalla. Sovimme tapaavani San Pedro de Atacamassa jo samana iltana tai todennäköisemmin tulevana päivänä.

Aurinko ylängöllä oli niin polttava, että olin repäissyt vanhasta t-paidastani huivin kasvoilleni. Olin ollut pitkään onnekas ilmavirtausten suhteen, mutta nyt vastaani puhalsi raju tuuli ja nopeuteni laski kävelyvauhtiin. Kun olin polkenut jo yhdeksän tuntia, aloin ensimmäistä kertaa tuntea kestävyyteni alkavan naksahdella. Näin Laguna Verden toisella puolella sen aseman majatalot ja päätin polkea tämän viimeisen bolivialaisen kaunottaren ympäri tien sijaan sen villiä rantaviivaa pitkin kulkien. Järven vesi saattaa jäähtyä kymmenien pakkasasteiden lämpöiseksi, mutta pysyy sulana sen vihreäksi värjäävien mineraalien ansiosta. Sain majatalosta suojan jäätäviä tuulia vastaan. Öinen taivas piilotti bolivialaisen maiseman mahtavuuden, huokaisin helpotuksesta ja suljin silmäni tietäen, että Chileen olisi vain kivenheiton matka ja tuleva päivä tienpäällä olisi lyhyt ja helppo. Rasitus korruptoi jo jokaista vuorokauden tuntia ja nyt nukahtaminenkin alkoi ottaa niistä oman aikansa.

Tänään herätessäni aurinko paistoi jo kirkkaasti. Edellisten päivien etenemisen huuman laannuttua, olivat askeleeni nyt hitaita ja verkkaisen pehmeät liikkeeni kehoa alitajuisesti suojaavia. Ajoin jäljellä olleet viisisataa nousumetriä ylös hyvin rauhallisesti, leimautin passisi ja laskin Chilen puolella 45 kilometrin alamäen 4650 metristä alas San Pedro de Atacamaan(2400m). Puiden varjostaman aavikkokylän turistien täyttämillä kaduilla oli shortsikelit ja kaupoista ja ravintoloista saatavana kaikenlaisia tuoreita herkkuja. Kontrasti vain reilun tunnin takaiseen Bolivian köyhään ja jäätävän kylmien yötuulten maahan oli dramaattinen. Nettikahvilassa vastaanotin perheeltäni viestin saapua heidän valitsemaansa huokeaan hostelliin. Tämä raju taival päättyi halauksiin ja valmiiseen ruokapöytään istumiseen.

Jukka, Salta, Argentina

Yhteistyössä:

h_huntteri1_lr

 

intersportlogo_1

 

logo_internet

 

slogo_korjattu

 

 

7 thoughts

  1. Näitä lukiessa huomaa olevansa melkein itse matkalla mukana, koska hyvin soljuvan tekstin lisäksi myös kuvat ovat kerta toisensa jälkeen silmittömän upeita. Tsemppiä tuleviin koitoksiin!

  2. Hienoa kuvailevaa tekstiä, paikoin melkeinpä runollista! En osaa muuta sanoa, mutta halusin jättää puumerkkini, koska itsekin blogistina tiedän, kuinka palaute on aina tärkeää ja ilahduttavaa…

  3. Kiitos Anssku, ja onhan oikein mukava kuulla, että tekstin silmäily on maistunut 🙂

  4. Tällaisia tarinoita on todella mahtava lukea, kiitos paljon! Ne ovat ihan toisesta maailmasta kuin jonkun, joka tekee autolla matkaa tai muulla moottorivälineellä. Olen lukenut kaikki tarinasi ja kateeksi lähes käy tuota kokemuksen määrää. Itse olen käynyt vain n.30 maassa ja neljällä mantereella ja vain niistä kahdella on tullut mitättömästi fillaroitua. Toivottavasti myös rikastut näillä reissuilla ja niiden kirjoittamisella. Muille kielille kääntämistä kannattaa harkita, näin hienoja reissuja ei moni tee.

    Hyviä matkoja jatkossakin, niitä seurataan täällä Saksassa.

  5. Oikein hienoa kuulla Markku, että tarinoiden lukeminen on maistunut!!!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *