Agrentina-Chile: Paso Sico

Reitti: San Antonio de los Cobres – Olacapato – Catua – Paso Sico – San Pedro de Atacama

Aivan kuin eläessäni hengitän, tunnen pyörää polkiessasi tuulen aina kasvoillani. Nyt laskin vastatuulessa kovaa vauhtia Bolivian rajalta kohti Chilen puolista San Pedro de Atacaman kylää. Kova tuuli sai poskeni lommolle. Katsoin laaksossa avautuvan Atacama-aavikon hiekkaiseen laajuuteen ja tunsin kuinka mieleni vapautui yhden ajatuksen halusta. Poltteeni polkea erittäin vaativa, yksinäinen, viikkojen mittainen ja huolellisista valmisteltua vaativa seikkailu Punan syrjäisillä vuorilla sai täyttymyksensä vailla sen polkemistakin.

Näiden pitkien kirjoitus välillä matkaani voi seurata Facebookissa.

Jos haluat lukea vanhoja tarinoitani, saatat ostaa kirjani suoraan sivuiltani tästä. Se on myös tapa tukea matkaani, sillä yksi nettikaupassani myyty kirja maksaa minulle melko tarkalleen yhden päivän tienpäällä!

Juuri tuo seikkailu oli se mitä olin etukäteen eniten valmistellut Etelä-Amerikan retkelläni tutkimalla satelliittikarttoja ja ottamalla selvää mistä saisin autiomaassa vettä. Nyt minulla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista halua polkea yksin kolmea viikkoa keskellä hiekkaa. En tuntenut, että olisin riittävän vahva ollakseni kuin kotonani tuossa ylänköaavikon ja maailman suurimpien tulivuorten karussa maassa. Minulla oli nyt suurempi halu säilyttää etenemisen kiirastulessa edes ripaus avonaista keveyttä ja saapua Argentinan Saltaan hyvissä ajoin, jotta saattaisin levätä kunnolla ennen yhteisen matkan aloittamista ystäväni kanssa. Valitsin tieksi Paso Sicon kautta kulkevan helpomman, mutta yhä niin syrjäisen reitin, että jouduin lastaamaan pyöräni viiden päivän ruuilla.

Olin levännyt San Pedrossa vasta kaksi päivää ja Bolivian kiihkeä rytminen ja runsas polkeminen painoivat tuoreina rasituksina vielä jaloissani. Poljin tasaisella tiellä halki maailman kuivimman aavikon, Atacaman. Keskipäivän kuumuus särki päässäni ja jalkoihini sattui. Haukottelin jatkuvasti. Tuulen pöllyttämän maiseman taivas oli samaa harmautta kuin rutikuiva aavikko. Joku lintu täälläkin nyt kuitenkin lauloi. Ajatukseni soittivat minulle pysähtymisen säveltä. Ne sytyttivät kaipuun, joka kuljetti minut kohti varjoa ja lepoa. Saavuin pieneen Toconao-kylään ja kysyin olisiko poliisiasemalla paikkaa nukkua. Ei ollut ja jatkoin matkaa kaupungin aukiolle. Kaupungilla käveli muutamia japanilaisia ja eurooppalaisia turisteja. Tervehdin nuoria hippejä, joiden ohi olin polkenut maantiellä jo aiemmin päivällä. Istuin heidän seuraansa ja rupatin muutaman sanan. Tyttö vastasi minulle hänen olevan chileläinen, mutta hoikka, vekkulimainen ja pörrötukkainen poika kertoi kuuluvansa esi-isiensä heimoon. Alueella oli ollut asutusta kuulemma jo tuhansia vuosia. Taisivat turistit olla siis katsomassa joitakin muinaisten ihmisten jäännöksiä. Söin eväitäni talon varjossa ja notkistelin jäseniäni. Iltapäivän aurinko oli yhä korkealla. En vielä tiennyt missä yöpyisin tai jatkaisinko kenties vielä jopa polkemista. Kunhan istuskelin ja katselin. Uusien ystävieni seuraan istahti toinenkin nuori pariskunta ja he tervehtivät minua vienosti. Poika vilautti minulle patjan sisällä olevaa kaktusta kuin aarrettaan varjellen ja livautti sen pian takaisin piiloon. Kaktuksen huumaavalla vaikutuksella hän kuulemma saisi syvemmän yhteyden esi-isiinsä. He pakkasivat reppuihinsa leipää, ostivat lähdevettä mukaan ja kävelivät yöksi aavikolle todistamaan kaktuksen voimalla jotakin arkista suurempaa ja syvempää. Minutkin kutsuttiin kaktus-coktailille, mutta halusin vain huilata. Jatkoin itsekin siten vielä matkaa, sillä aavikolle olisi yksinkertaisinta pystyttää leiri. Tuuli pöllytti hiekkaa sellaisessa voimalla, että hiekka puristautui teltan sisällä läpi sen sisäosan verkkokankaan. Hivutin teltan ylle tuulikankaankin ja laskin hiekasta kivistelevät ja vetistävät silmäni sen alle suojaan. Auringonlaskun aikaan tuuli tyyntyi ja laakean maan ylle syttyi taivaan taide.

Aamulla tie alkoi kohota 2500 metristä takaisin ylängön vähähappisiin korkeuksiin. Poljin nyt rennolla tahdilla ja ruokataukoni venyivät pitkiksi. Olin jo polkenut Boliviassa sen minkä kehoni kestää, enkä tahtonut rasittaa sitä nyt kohtuuttomasti lisää. Päätin kuitenkin tehdä pienen lisäkierroksen läheisten järvien kautta. Jyrkkä tie kohosi kuoppaisena halki keltaisten tupsujen täplittämän hiekkamaan. Nousun huipulla ajoin ohi kansallispuiston maksuportin, jossa ei ollut ketään paikalla. Järven takana kohosi kartiomaisia tulivuoria ja sitä ikään kuin kuin kylmiltä tuulilta suojaten reunusti valkoinen suolahuivi. Autiomaassa olevan järven rantaan oli rajattu kivin kulkureittejä vierailijoille. En saanut reittien kuvakulmista tyydyttävää valokuvaa, joten poikkesin niiltä järvenrantaan muutaman kymmenen metrin päähän. Jatkoin toiselle järvelle ja sen rannalle saapui autolla muutamia italialaisia turisteja oppaineen. Yksi mies kertoi minulle kansallispuiston työntekijän nähneen minun poikkeavan tehdyltä reitiltä ja sanoi hänen olleen hyvin vihainen.

Pistin telttani pystyyn ainoaan tuulensuojaan, järven läheisyydessä olevan kiviaidan taakse. Tiesin kyllä, ettei tässä puistossa saisi telttailla ja olin jo oppinut vahtien olevan tiukkaa sorttia. Se oli kuitenkin alueen paras telttapaikka ja siihen pystytin kotini. Kun olin saanut leirin pystyyn ja ruuan kiehumaan, tuli kaksi naista kiviaidan vierelle. Ei hän puhunut mitään suoraan, mutta naisen lyhyestä virrestä kaunis: alue ja siten myös kiviaita olivat arkkitehtuurillisesti suojeltuja. En siis saisi telttailla paikassa, enkä voisi edes jatkaa matkaa tiellä, jota olin ajatellut kulkea, sillä se oli suljettu. Minun tulisi nyt siis polkea takaisin sinne suuntaan josta olin tullut.

Aavistelin toki, että naiset, kansallispuiston vilpittömät suojelijat olisivat täysin kaavoihinsa kannistuneita, mutta tilanne vaikutti niin hullunkuriselta, etten saattanut olla katsomatta naisia hiljaisesti silmiin ja selittää rauhallisesti:

”Katsotaanpa tätä tilannetta nyt sellaisena kuin se on. Täällä tuulee kovasti ja minä olen pistänyt leirini jo pystyyn parhaimpaan mahdolliseen tuulensuojaan. Ruokani kiehuu jo tulella. Paikka on oikein mukava. Kaiken lisäksi minulla on sellainen tapa, etten jätä mitään roskia luontoon, joten tämäkin paikka olisi aamulla kuin en olisi täällä kaynytkään. Yhtä paljon tänne jää kenkieni jälkiä, jos jäisin nyt telttaani nukkumaan ja purkaisin leirini vasta aamulla tai siinä tapauksessa, että puran sen nyt heti. Pimeäkin on tulossa varsin pian, enkä ehdi polkea täältä kovin pitkälle kuitenkaan.”

Naiset kuuntelivat hetken aikaa, mutta johtaja nainen heräsi kuin olisin hyökännyt häntä vastaan väkivaltaisesti ja sanoi: ”Ei, et voi jäädä tänne, sinun tulee lähteä. Paikka on arkkitehtuurisesti suojeltu ja vain eläimet saavat nukkua täällä: eivät ihmiset. Vierailijatkin tulevat aamulla paikalle jo aikaisin.”

Olin kyllä oppinut turistien liikkumisajat tienpäällä ja aivan varma siitä, että olisin jo tienpäällä ennen kuin yksikään turisti tulisi aamulla paikalle, mutta sekään totuus ei kelvannut rouvalle. Sain kuitenkin häneltä erikoisluvan kulkea suljettua tietä pitkin takaisin päätielle, mutta kavereilleni en siitä sitten saisi kuulemma hiiskua. Kiitin rouvalle lämpimästi tuosta erikoisluvasta ja kerroin jatkavani mieluusti matkaa. Pakkasin leirini, söin hieman ja kun olin lähtemässä polkemaan, ajoi auto ajoi vierelleni, josta rouva astui ulos ja sanoi: ”Niin ja sinun pitää maksaa kansallispuiston maksu.”
”Niin, ilman muuta. Kuinka paljon?”
”3000 pesoa”
Annoin hänelle 5000 pesoa, mutta nainen valitti ettei hänellä ollut vaihtorahaa.
”No mutta mikäs sen kivempaa, sillä sittenhän saat pitää itselläsi vaihtorahatkin”, sanoin naiselle, kiitin heitä huolenpidosta ja jatkoin polkemista.

Tämä nainen oli hieman apean ja tylyn oloinen, mutta toinen nainen ei edes vilkuttanut minulle mennessäni, vaan seisoi mäen allat tumput suorana murjottaen.

Koko tapahtuma oli hymyilyttävän koominen. Vaikka tiesin koko ajan olevani väärässä, oli kiva jutella sääntöjen ja lakien suojelusenkeleiden kanssa, jotka eivät voineet sietää ajatustakaan niiden taakse kurkkaamisesta. Olin menneinä kuukausina Andeilla kävellyt monien järvien rantaan ja telttaillut vapaasti samanlaisten kiviaitojen suojassa. Nyt kun paikasta oli päätetty tehdä luonnonpuisto, oli siitäkin ilmeisesti tullut jotakin elämää suurempaa. Jatkoin eteenpäin rauhallisesti pyöräillen, pysähdyin katsomaan illan lämpimän valon pehmentämiä maiseman muotoja ja kovan tuulen rikkomaa sinisen järven pintaa. Aurinko leimautti taivaan pilvenhattarat keltaisiksi liekeiksi. Tuuli oli viedä telttani taivaan tuliin, mutta sain sen hallintaan suurten kivien avulla. Illan pimeys oli ilokseni tuulelle jälleen merkki lopettaa työt. Katselin makuupussista tähtitaivasta. Sitten valmistin ruokani uudelleen ja vaivuin palauttavaan lepoon.

Auringon aamuinen valomerkki sai minut aloittelemaan touhujani siinä samassa rauhallisessa tahdissa kuin vuoriston tuuli oli aloittamassa joka päiväistä uurastustaan. Ajoin takaisin päätielle sillä suljetulla tiellä, jolla olin saanut erityisluvan kulkea. Tien kapeus lähensi minut luontoon ja sen pehmeä hiekka upotti minut tahmeaan kulkuun.

Salar de Aguas Calientesin suolajärvellä täysin harmaan hiekan peitossa olevat puhdaslinjaiset vuoret piirtyivät kaksoismaisemaksi tyynen veden pintaan. Ajoin suolaista niemeä pitkin turkoosin veden rantaan. Istahdin syömään niemen valkoiselle suolalle. Autiomaan yksinkertaisen kauneuden hiljaisuuteen nousi ääniksi vesilintujen siipien humina ja niiden laulu. Nautin maiseman mahtavuudesta mahdollisimman lähellä sitä, kiertäen järven toiselle puolelle sen villiä rantaviivaa seuraten. Toisinaan pystyin ajamaan kovalla suolalla ja vikunoiden mutaan tekemillä reiteillä, mutta usein myös työnsin pyörääni karkeassa maassa ja kivikoissa. Kun saavuin tielle ja myöhemmin vielä toiselle turkoosille järvelle, alkoi tuuli-onneni kääntyä ja ajoin pitkästä aikaa vastatuuleen. Minun oli pakko polkea seuraavalle vesipisteelle, kaivokselle asti. Kaivos oli nyt seisokissa ja töissä vain kaksi huoltomiestä. Sain ystävällisiltä miehiltä majapaikan heidän ohikulkijoille varaamasta huoneesta. Pääasiassa vierailijat ovat aina pyöräilijöitä, joille paikka on reitin yksi harvoista vesipisteistä. Pyöräilijöitä kulkee tiellä kuulemma 1-2 kuukaudessa ja minä tunsinkin lähes kaikki viime aikojen pyöräilijät joista pomo Alex jutteli ja näytti valokuvia.

Minulla oli menossa jo kolmas pitkä pyöräilyviikko putkeen, joiden aikana olin polkenut tunteja samaa tahtia kuin ammattipyöräilijät Ranskan ympäriajossa. Suurimman osan kilometreistä olin taittanut 3500-5000 metrissä ja huonoilla hiekkateillä. Monet pyörämatkaajat polkevat huikeasti pidempiä matkoja päivittäin, viikottain ja kuukausittain kuin minä. Tiedän kavereita jotka polkevat joka päivä 100-200 kilometriä, ennätysten tekijöistä puhumattakaan. Itse etenen hyvin hitaasti ja saatan joskus pitää huolta myös palautumisesta. Sen vuoksi pyöräilykunnollani on ollut aikaa nousta ja olen siten pystynyt ajamaan helponlaisesti ja intensiivisesti ylös maailman vaativimpiinkin kuuluvia vuorinousuja, mutta väistämättömänä kääntöpuolena en ole kouluttanut itseäni polkemaan jatkuvasti yli 30 tunnin viikkoja putkeen ja jo nyt aloin tuntea kertyvän rasituksen raskaasti kehoni olemuksessa. Pyöräilin vielä verrattain vaivattomasti 5-6 tunnin päiviä, mutta aamuisin liikkeeni olivat jo hitaanlaisia ja haukotukset syviä. Päivittäisten asioiden kuten ruokien järjestämisessä ei ollut selkeyttä ja ne tuntuivat hetkittäin ponnistelulta. Havainnoinnissa ei ollut herkkyyttä ja puuduttavan olemuksen kuorruttivat päässä hyörivät ajatukset. Väsynyt mieleni pohti tulevia pyörämatkojakin. Huomasin niiden olevan vain vanhojen ajatusten savuja, joiden tuli vielä sumentaa tietoisuuteni taivas hetkeksi. Väsyneen miehen houruilevat päiväunet saivat liitää omille teilleen, mutta yksi tuntemus oli kirkas: tunsin, että tämä ensimmäinen kerta Etelä-Amerikassa kun ajan pitkiä viikkoja putkeen tehokkaasti, saisi jäädä myös viimeiseksi. Olin taas vahvistunut kestämään sen ja minun tuli käydä tämä lävitse, mutta se siitä. Olin polkenut edelliset viikot vahvasti kuin sankaritarinoissa, mutta aikansa kutakin. Tunsin, että siihen tilaan, jonka kova fyysisen työ oli vienyt, oli aika saapua jotakin uutta.

Ylängön kuumaisen harmaat maisemat jatkoivat muodoiltaan selkeää, poutapilvien varjojen eloisaksi rikkomaa kumpuiluaan ylängön horisontin kaukaisuuteen saakka, jonka rajaan syvän sininen taivaankatto piirtyi asteittain vaalenevalla pehmeydellä. Myötätuuli saattoi minua eteenpäin. Poljin sen helppoudessa sulavasti. Päivät olivat hiljaisia ja yksinkertaisia. Argentiinan erittäin syrjäisellä raja-asemalla, jossa olin ainut asiakas, pääsin pitkästä aikaa nettiin. Pian seuraani saapuva ystäväni soitti minulle ja kertoi juuri saapuneensa pyöräilytreenistä, joita olin määrännyt hänelle, jotta hän vahvistuisi tulevan pyöräloman vaatimuksiin. Kerroin hänelle väsymyksen painavan jo raukean kehoni jokaista sopukkaa. Hän kertoi kuulevansa sen minun äänestä. Jatkoin matkaa halki laajan aavikkoisen laakson, jonka laidalta tie lähti taas nousuun, kulkeakseen jälleen ylös 4500 metriin. Tuon mäen takana olikin jo ensimmäinen argetiinalainen kylä. Ihmiset olivat punaposkisia, lyhyitä ja tanakoita intiaaneja, aivan erinäköisiä ihmisiä kuin jollaisina olin tottunut argentinalaiset ystäväni tuntemaan. Olacapaton kaivoskylä oli pölyinen ja köyhän oloinen kuin Boliviassa konsanaan. En löytänyt kylästä kauppaa, eikä ravintolassa ollut vielä ruokaa, joten sain täytetyksi vain juomapulloni. Lensin hurjassa myötätuulessa vielä pitkälle ja yövyin mukavasti tuulensuojassa, hylätyn kylän tiiveimmässä autiotalossa.

Tulevana päivänä saavuin ensimmäistä kertaa sitten Pohjois-Chilen virtaavan puron varteen. Makean veden ja tuoreen kasvillisuuden tuoksu kantautui nenääni ja virtauksen lotina korviini. Pysähdyin ihmettelemään ja täytin juomapulloni raikkaalla vedellä. Huipulta tie laski alas ensimmäiseen pikkukaupunkiin San Antonio de Los Cobresiin. Ajopäivä jäi lyhyeksi jäätyäni syömään hyvin ja lepäämään kaupunkiin, jossa niin sanottu kehitys vaikutti paikoin pysähtyneen kolmekymmentä vuotta sitten ja siitä lähtien rapistus vallannut maalilta tilaa talonjenkin seinistä.

Abra Blancalla, valkoisella huipulla, olin 4080 metrissä ja edessäni oli pitkä alamäki Saltaan ja 1250 metriin. Olin huipulta raukean väsynyt ja tyytyväinen siitä, että saisin kohta levätä. Kumarsin myötätuulelle sen avusta, jonka turvin olin edennyt kuitenkin siedettävällä keveydellä. Enpä olisi huipulla huilatessani uskonut mitä metkuja maailmalla olikaan tarjota veijarille vielä tuonakin iltapäivänä.

Laskin niin nopeasti asvaltoitussa alamäessä, että uumoilin saapuvani 130 kilometrin päähän Saltaan vielä samana päivänä. Niin siinä kuitenkin kävi, että myötätuuli kääntyi todella kovaksi vastatuuleksi. Vuorenrinteillä törrötti kymmeniä tuhansia kaktuksia. Laskin jylhässä laaksossa alaspäin samansuuntaisesti joen kanssa. Alamäessä pääsin polkemalla kuitenkin vain 10-12 kilometrin tuntivauhtia. Tuuli riepotti pyörääni ja humisi niin, etten ajatuksiani kuullut. Oloni oli kuin kuivausrummussa. Ei minulla ollut toivettakaan Saltaan saapumisesta, kun yhtäkkiä jaloissani napsahti. Huomasin kun jalkani alkoivat polkea kovempaa. Minua ei pysäyttänytkään sitten mikään. Tuulenpuuskista poljin läpi kovaa painamalla, lyhyet ylämäet sprinttasin seisoen ja hiekkatien pätkät ajoin täysillä kuoppien yli. Kaikki tapahtui kuin itsestään. Ajoin tunnista toiseen kovaa ja tuntui kuin olisin ollut rennolla palauttavalla lenkillä. Vauhtini oli huimaa. En voinut uskoa mitä tapahtui. Kuten blogia aiemmin lukeneet tietävät, olin vuosikausia vaivoista, joiden takia kuntoni oli romahtanut. Kuin itsestään kuntoni oli noussut huiman kovaksi. Poljin vahvemmin kuin koskaan ennen. Kun luulin polkevani kovaa, lisäsin taas vauhtia. Korkeaan ilmanalaan tottuneilla keuhkoillani ei ollut rajoja, vaan ne pumppasivat vaivattomasti niin paljon happea jalkoihin kuin suinkin kestivät polttaa. Yleensä vuoritaipaleiden jälkeen lihakset eivät ole vahvistuneet muun kehon tahtia, mutta nyt nekin toimivat moitteettomasti, vaikka olin polkenut vajaan kolmen viikon aikana jo lähes 100 tuntia.

Vastatuuli tyyntyi ja Saltan kaupunki alkoi lähestyä. Valuvasta hiestä tiesin työskenteleväni kovaa ja vihreän ympäristön raikkaudesta ymmärsin sateen juuri lakanneen. Aavikon karuuden herkistämä nenäni tunnisti kukkien tuoksun. Tietä reunustivat suurten omakotitalojen laajat nurmikot ja puutarhat uima-altaineen. Loisteen keskellä Argentiinan taloudelliset ongelmat vilkuttivat minulle sieltä täältä hylättyjen talojen hämähäkin seittien, villiintyneiden pihojen ja maahan lysähtäneiden ja ruostuneiden autojen välityksellä. Vieläkin ihmettelin sitä, että poljin tasaisella tai hyvin loivassa yhden prosentin jyrkkyisessä alamäessä kevyeen vastatuulen henkäykseen jatkuvasti huimaa 30-40 kilometrin tuntivauhtia. Maantiepyörälläkin tuo vauhti olisi ollut hyvä, mutta allani oli leveät maastorenkaat, tuulenvastuksena laukut, niissä painoa yli 20 kiloa ja ajoasentoni pystyhkö. 150 kilometriä poljettuani tunsin kammen painamisen tuottavan ensimmäistä kertaa jumittavaa happoa ja löysäsin välittömästi vauhtia, jotta en saapuisi vieraiseen kaupunkiin rasituksessa ajelehtivana maitohappotukkina.

Parin kymmenen kilometrin päässä olin saapunut viileässä tihkusateessa ja rauhallisessa sunnuntai-liikenteessä vaivattomasti suurehkon kaupungin hiljaiseen keskustaan. Kysyin lähes autiolla kävelykadulla seisovalta poliisilta, josko hän tietäisi halpaa paikkaa yöpyä. Reppureissaajien hostelli löytyikin heti kulman takaa ja pääsin pian lepäämään. Hostellin vastaanoton suloinen tyttö huomasi kasvoillani sykkivän rasituksen punotuksen ja hänen seurassaan kertasin ihmeellisen päiväni annin. Rasitus ja ihmetys seurasivat kuuman yhteismajoitushuoneen pehmeälle patjalla pitkälle yöhön asti. Pyöräilykuntoni, joka ei ollut koskaan aiemmin pyörämatkoillani puhjennut, oli nyt täydessä kukassa. En kuitenkaan halunnut pitää siitä kiinni, saati yhä parantaa, vaan tunsin, että tällä kertaa se saisi lakastua hoidon puutteeseen.

Jukka, Con Con, Chile

Yhteistyössä:

h_huntteri1_lr

 

intersportlogo_1

 

logo_internet

 

slogo_korjattu

 

 

9 thoughts

  1. Muutama kysymys kuvaamisesta. Vaikka osaan näistä löytyy vastauksia tarinoista, niin kysyn silti, jotta tiedot olisivat yhdessä paikassa. Osa kysymyksiäni on ehkä käytännönläheisiä, opiksi omille tuleville matkoilleni.

    Millaista kameraa käytät? Kamera on ilmeisesti melko hyvä pienikokoiseksi. Millainen oli aiemmilla reissuilla käyttämäsi kamera? Ilmeisesti paljon painavampi ja vei tilaa huomattavasti enemmän?
    Millaista jalustaa käytät? Kuljetatko kamera-jalustasettiä kuvausvalmiudessa laukussa?

    Miten ”rakennat” ajokuvat? Istun joen kivellä –kuvan kohdalla kerroit ajastimen käytöstä. Joistain kuvista voisi kuvitella paikalla olevan kuvaajan, mutta ymmärrän, ettei näin tietenkään ole yksin matkatessa. Montako ajokuvaa joudut yleensä ottamaan, jotta olet tyytyväinen kuvaan? Erinomaista on nähdä sinut kuvissa, sillä maisemat, paikat saavat sitä kautta mittakaavaa.

    Henkilökuvasi ovat hyviä. Vietät yleensä paljon aikaa kuvattujen ihmisten seurassa ja he ovat ilmeisen rentoja kameran edessä. Milloin päätät ottaa kuvan? Onko kuvaamisen hetki vain jotain vaistoista nousevaa? Miten toimit silloin, kun tapaat jonkun vain pikaisesti? Kuvasi ovat kehittyneet vuosien kuluessa ja minusta sinulla on lahjakkuuksia.

    Ymmärsin, että sinulla on sekä tietokone, että teran kokoinen kovalevy mukana. Säilytätkö niitä jossain pusseissa suojattuina pölyltä, vaikka Ortliebit ovatkin sateenkestäviä? Miten jälkikäsittelet kuvia? Millä ohjelmalla?

    Pari muuta kysymystä:
    Oletko ollut tyytyväinen Racing Ralpheinin?
    Oletko koskaan harkinnut matkaamista Bob Yak-kärryn kanssa? Olisiko se liian hankala karskeille Andien teille?

  2. Kiva Tim, näitähän on kyselti useamminkin, joten hyvä saada ne tänne nettisivuillekin 🙂

    Minulla on kamerana Fujifilm X100S ja totta, se piirtää pienikokoiseksi kameraksi hyvää kuvaa. Pienen koon vuoksi siinä ei sitten tosin ole zoomia vaan ainoastaan kiinteä 35mm objektiivi. Edellisellä reissulla minulla oli Canon 5D mark2 ja siinä kolme objektiiviä, joten painoa oli moninkertaisesti nykyiseen verrattuna. Minulla on kamerajalustana hyvin kevyt ja huterahko ZipShot. Se on niin nopea pystyttää, että kulkee aina pakattuna. Sen korkeuttakaan ei saa säädettyä, mutta tulen täysin toimeen sen rajoitteilla, kuten kameran rajoittavalla kiinteällä objektiivilläkin.

    Otan kuvat joissa olen itse yksinkertaisesti ajastimella, kun minun kameraan ei perhana saa langatonta kaukosäätöä. Kameran 10 sekuntiin lisään aikaa mekaanisella ajastimella, jonka jousesta irtoaa maksimissaan 18 sekuntia. Minun pitää siis tarkkaan miettiä missä kohtaa kuvaa olen kun kamera laukeaa, useimmiten satun oikeaan paikkaan ekalla kertaa, mutta joskus se ei tahdo onnistua lainkaan 🙂 Harvoin yli kolmea kertaaa joudun juoksemaan edes-takaisin.

    Niin, otan nykyisin kuvia oikeastaan vain niistä ihmisistä, jotka ovat jo jollain lailla tulleet tutuiksi. En siis koskaan etsi kuvattavia ihmisiä, vaan silloin tällöin otan kuvia muissa elämäntilanteissa vastaan tulevista ihmisistä, kun esimerkiksi pyydän vettä talosta tai yövyn perheen parissa. Ehkä otan kuvia silloin kun tekeminen tuntuu luonnolliselta ja helpolta; tai kun satun yhtäkkiä huomaavan ihmisen olevan hyvässä valossa, saatan hakea kameran. Jos tapaan ihmisen pikaisesti nopeassa tilanteessa, vaikka polkiessani paimenen ohitse, niin kysyn yksinkertaisesti lupaa kuvata, silloinkin jään usein suustani kiinni ja otan kuvan siinä sivussa sitten kun luonnollinen hetki sille nousee. Kun vain katsoo ja tarkastelee kiinnostuneesti ihmistä, tulee kameran nappia painettua kyllä ”oikeaan” aikaan. Kuvaus, sillin harvoin kun se tapahtuu, on vain yksi osa jakamissani hetkissä ihmisten kanssa, enkä hae hetkiä kuvatakseni.

    Jälkikäsittelen kuvia hyvin yksinkertaisesti ja nopeasti Adobe Lightroom ohjelmalla. Säädän valoa, pimennän usein taivasta ja lisään saturaatiota, enpä juuri muuta.

    Jep, mulla on kannettava sekä kovalevy mukana. Ne kulkevat pyörälaukussa ja siellä vielä Ortliebin kuivasäkissä. Niiden kanssa samassa laukussa kulkevat vaatteeni ja tyyny, jotta ne olisivat mahdollisimman hyvin suojatut tärinältä.

    Racing Ralph renkaat ovat olleet erinomaiset reiteillä jotka ovat olleet pääasissa hiekkaisia. Ne ovat kevyet ja pitävät, mutta eivät täristä nappuloista huolimatta häiritsevästi edes asvaltilla. Mulla on levein 2.35 malli, joka 29 versiona kantaa ihan hyvin yli hiekankin ja vaimentaa mukavasti montut ja pikkukivet, vaikka ei mikään läskipyörä olekaan. Ne eivät tietysti kestä yhtä pitkään kuin Marathon matkarenkaat, mutta kyllä niillä hyvin ainakin 5000 kilometriä ajaa, eivätkä ne ole järeämpiä matkarenkaita enempää puhkeilleetkaan.

    En missään nimessä harkitsisi Bob Yakia Andien pienille ja korkeille teille. Jos minulla olisi varaa törsätä, ostaisin vain kevyemmät uudet varusteet, tekisin runkolaukun ja pakkaisin kamat tiivimmin. Saisin varusteiden painoin alas noin 15-17 kiloon ja saattaisin elää vielä mukavasti. Uskon kevyeiden varusteiden runkoon ja laukkuihin pakkaamisen olevan Andien teillä fiksuin vaihtoehto. Minun 21 kilon paino ei ole ollut koskaan ongelma, mutta eihän isoilla etulaukuilla varustettu pyörä ole ketterin kapeilla poluilla, paino upottaa hiekassa ja hidastaa ylämäissä.

    Kiitoksia kysymyksistä Tim !

  3. Kiitos kattavasta vastauksesta. Tapasi lähestyä ihmisiä välittyy kuvista.

    Mietinkin Ralphien kestävyyttä, mutta hyvä tietää, etteivät ole raskaampia renkaita herkempiä puhkeamaan.

    Bob Yakista: Itse tein viime kesänä ensimmäisen reissuni kärrin kanssa (reissujeni pituudet eivät tietenkään ole verrattivissa sinun matkoihisi, puhun muutamista viikoista). Aiemmat olen tehnyt laukkujen kera. Ihastuin kärrin vaivattomuuteen, painopiste on alhaalla. Joitain polkumaisia reittejä tuli ajettua, mutta pääsääntöisesti maantien laitaa. Pidempi kokonaisuus arveluttaa poluille suuntaamisessa ja juuri niiltä poluilta löytyy mielenkiintoisimmat paikat.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *