Argentiina

No niin alkoihan tämä tarina viimeinkin muodostua kirjaimiksi! Muutamaan kuukauteen minulla ei ollut halua kirjoittaa, mutta tulipahan tämäkin tarina taas julkaistua oikeaan aikaan ? Palaan nyt siis muistoissa joulukuisiin tapahtumiin Argentiinassa.

Näiden pitkien kirjoitus välillä matkaani voi seurata Facebookissa.

Jos haluat lukea vanhoja tarinoitani täällä nettisivuilla, kannattaa ostaa ne hyvin valmisteltuina kirjassa suoraan sivuiltani tästä. Se on myös paras tapa tukea matkaani ja pitää minut tienpäällä, sillä yksi nettikaupassani myyty kirja maksaa minulle melko tarkalleen yhden päivän tienpäällä!

Reitti: Salta-Cafayate-Fiambala-Paso San Fransisco

Esteban saapui huoneeseeni sivuluisussa, sukkasillaan kaakeleilla liukastellen. Hän katsoi minua kultakutriensa alta kysyvästi ja pyysi minut mukaan hänen leikkeihinsä. Yhteismajoitushuoneen toisessa päässä buenosaireslaiset pojat nukkuivat vielä, vaikka aurinko vajosi jo kohti iltapäivää. Pojat olivat nauttineet nuoruudestaan taas aamuun asti. Huoneessani oli niin kuuma, että minun oli pidettävä suuria ikkunoita ja ovia auki. Liikenteen melu kantautui sisään. Kakofonisessa ja rähjäisessä hostellissa tytöt olivat aloittaneet päivänsä kovalla musiikin soitolla. Makasin sängyllä ja surffasin siellä täällä netissä. Esteban veti minua pyytävästi kädestä. Vastustin hänen kutsuaan. Sen huomattuani hymyilin ja ymmärsin 5-vuotiaan Estebanin kyllä tietävän minne minun tulee kulkea.

Olin muutamaa päivää aiemmin saapunut tämän matkan kovimman pyöräilyjakson päätökseen. En saanut levättyä hyvin meluisassa ja hektisessä hostellissa. Stressin aallot vavisuttivat kehoani ja rasitusten jäykistävät myrkyt kulkivat yhä verisuonissani. Tämä on se luonnollinen hinta, joka on aina maksettava kun ajaa viikkokausia vahvasti. Olemukseni oli niin jäyheä, että tiesin palautumiseen kuluvan useita viikkoja. En jaksanut olla sveitsiläisperheen pienen pojan leikeissä heti mukana energisellä tarmolla, mutta hänen leppoisa keveys sai minut viittaamaan kinttaalla omille kolotuksilleni ja ajatuksille siitä, että haluaisin olla vain rauhassa. Nousin raskaasti ylös ja kävelimme hänen huoneeseen. Katsoimme taas Titanic-elokuvaa hänen tabletiltaan ja jo kolmannen kerran hän aloitti sen alusta. Vastustin aluksi sitäkin ja pyysin voisimmeko jatkaa siitä mihin jäimme viimeksi. Se ei kuitenkaan käynyt ja niin makasimme vierekkäin ja yhteisymmräryksessä katsomassa jälleen samaa romanttisen elokuvan pätkää.

Ikäänkuin Esteban halullaan leikkiä kanssani herätti minut luihin asti tunkeutuvasta itsekeskeisestä horroksesta. Vietin ensimmäisen viikon Saltassa sveitsiläisperheeni seurassa ja pääelinkeinoni oli pitää itseäni hengissä huilaamalla ja syömällä. Huomasin taas kuinka kova rasitus koittaa temmata mukaansa ja kuinka väsyneenä mieli on taipuvainen vanhoihin kaavoihin. Ajatusten vastustuksessakin elämä kuitenkin soljuu niin kuin sen tulee soljua.

Chilen puolella San Pedro de Atacamassa olin hylännyt suunnitelmani polkea useiden viikkojen mittainen äärimmäisen vaativa taival Punan syrjäisessä vuoristossa. Siitä eteenpäin poljin vahvasti, mutta Saltaan saapuessani olin tuntenut, etten nyt tahtoisi ylläpitää tätä huippukuntoa ja erittäin kovat polkaisut saisivat olla tämän matkan osalta siten tehdyt. Ystäväni, jolla ei ole pyöräilymatkailu kokemusta, oli tulossa kulkemaan kanssani ja aistin, että nyt olisi nahanluonnin aika, sillä hänen seurassaan ei olisi tarkoituksenmukaista elää vanhoihin raskaisiin tapoihini kangistuneena. En kuitenkaan tiennyt mihin olin valmistautumassa, sillä en saattanut kuvitella minkälaisia käänteitä matka ottaisi ystäväni saapuessa peesaamaan minua. Olin vain innostunut siitä, että maltoin päästää irti vanhasta tavastani edetä juuri silloin kun olin vahvimmillani ja vaikka rasitus painoi kehossani, luotin, että olin arvioinut palautumiseen tarvittavan ajan täsmällisesti ja voisin hänet tavatessani taas polkea keveydellä, edetä kaduilla jalat puutumatta ja istua puiston penkillä pidempiäkin aikoja ilman ryhdin romahtamista.

Minun suuri ystävä Esteban, hänen sisko Amalia ja heidän vanhempansa jatkoivat vuoden mittaiseksi suunniteltua matkaansa kohti etelää ja Aasiaa. Minä jäin yksin kaupunkiin. Vaihdoin lepopaikkani rauhallisempaan hostelliin. Levon myötä silmäni alkoivat avautua Saltan katujen tarjoamille ihmeille ja sydämenikin oli taas uusien ystävien saavutettavissa.

Istuin vuoden 2005 joulukuussa Kutan hiekkarannalla paikallisten rantapoikien seurassa, kun aloin kuulla indonesian kielen seassa suomen kieltä. Paikalle oli saapunut kolme suomalaista karpaasia. Olin juuri aloittanut ”pyörällä maailman ympäri” retkeni. Petri ja Lauri olivat oikein kiinnostuneita ja innostuneita suunnitelmistani ja siitä kuinka olin jo polkenut Thaimaasta läntisen Indonesian kautta Balin saarelle asti. Tomi sen sijaan heitti lyhyemmin läppää ja jatkoi pian omia touhujaan. Hänen katseensa kävi lävitse kaikkia ohitse kulkevia tyttöjä ja hän lähti empimättä niiden puheille, joiden olemus herätti hänessä kiinnostuksen. Takaisin seuraamme palattuaan hän kertoi mistä päin maailmaa kutkin tytöt olivat kotoisin. Yhtä tyttöä hän saikin sitten pussattua samana päivänä, vai olisiko ollut vasta seuraavana, mutta kertoi kuinka hän suudellessaankin ajatteli jo seuraavaa askelta. Tapasin Tomin tulevan viikon aikana vielä muutaman kerran. Siinä samassa kun uumoilin hänen olevan kipua kutsuva, nautinnoille sokeutunut idiootti, ihailin sitä puhtaasti palavaa ja peittelemätöntä liekkiä, joka kuljetti häntä maailman vieteiltä toisille. Kuuntelin tarkkaavaisesti hänen tarinoitaan juhlimisesta, seikkailuista ja naisista, ja olin harmistunut, kun hän ei halunnut lukea minulle enempää runojansa. Tunsin oloni innostuneeksi ja rauhalliseksi kuunnellessani hänen kertomuksiaan, enkä ollut saada niistä tarpeekseni. Yhtenä iltapäivänä tapasimme kadulla ja ensimmäisen kerran istuimme yhdessä alas kivetykselle vain katsomaan ja kuulemaan ohitse lipuavaa elämää. Vain muutaman päivän kuluttua Tomi tapasi tytön, joka lopulta hirtti hänet kaikkien maailman naisten murheeksi avioliittoon ja minun kohtalokseni tuli kuristaa itseni kiertämään polkupyörällä koko maailma.

Tulevina vuosina ajauduimme muutaman kerran yhteen Suomessa käytyäni ja matkojeni välissä minä vierailin kaksi kertaa hänen luonaan Balilla. Kommunikointimme oli aina jatkunut kuitenkin myös ollessamme fyysisesti kaukana toisistamme. Olimme joskus puhuneet yhdessä matkaamisesta ja tuo siemen puhkesi puhelumme aikana ollessani Perussa. Nyt reilut kolme kuukautta myöhemmin olimme taas yhdessä katselemassa maailman metkuja.

Tomin varusteet jäivät Rooman lentokentälle, joten niiden yli viikonmittainen odotus tuki hyvin yhteisen matkamme verkkaista aloitusta. Salta oli suureksi kaupungiksi varsin leppoisa. Ihmiset kävelivät hitaasti ja iltapäivisin vietettiin siestaa. Saltan sydän on Argentiinan parhaiten säilyneitä koloniaalisen ajan vanhoja kaupunkikeskustoja, jonka tyylikkäille kujille ja suurille aukioille varjoa ja raikkautta suovat suuret puut ja hyvin hoidetut pensaat ja nurmet.

Puistonpenkeillä aiemmin yksin istuneena minulle oli muodostunut Saltaan jo pieni ystävien joukko, joiden kanssa vaihdoin usein kuulumiset. Aiemmin 15 vuoden ajan itsetehtyjä koruja myyneet rastapäiset ystävät, joita ohitse kulkeva nuoriso tervehti Bob Marleyna ja Paksukaisena, kauppasivat nyt ylivertaisen taloudellisen tuoton tähden kiinalaisissa tehtaissa valmistettuja metallisia koruja, jotka kävivät kaupaksi niin kuumasti, että nurmen reunalla omia käsitöitään kauppaavat nukahtelevat ja raskaan oloiset nuoremmat hipit olivat kateudesta vihreänä. Paksukainen huusi ohikulkevista kaunottarista toiselle, että vaihtaisi hänen kaverinsa mielellään omaansa, vierellä hymyilevään Bobiin. Kaverusten kaupankäynnissä oli läsnä iloinen leikki, joka veti ostajia kimaltelevien korujen luokse ajoittain magneetin lailla. He säälivät minua kun olin aina yksin ja ottivat minut opetuslapsekseen. Professorini Bob oli kaupanteon ohella napannut kuulemma jo viisi naista niinä kolmena viikkona jotka olimme tunteneet ja häneen suurin opetuksensa ja syvin viisautensa oli käskeä minua yksinkertaisesti vain puhua tyttöjen kanssa: se kuulemma riittäisi. Voisin vaikka vain pysähtyä kysymään mikä on oikea tie museolle…..

Olimme taas unohtaneet sen pirun kaupat sulkevan siestan ostoksille mennessämme ja siten iltapäivämme kului jälleen kahvilassa istuen. Kun perseemme alkoivat puutua kahvilan tuolilla, pakenimme iltapäivän kuumuutta viereisen puiston valtavan korkeiden puiden suomaan varjoon. Vastaamme käveli jo vaihdettujen katseiden kautta tuttu, keveän huolettomasti askeltava, heleän oloinen, ryhdikäs ja hoikka tyttö. Hän kauppasi meille suitsukkeita. Saman, jonka Grecia aisti naisen herkkyydellään olemuksessamme, me tunsimme omissa hellyyden kipeissä sydämissämme; oli selvää että suitsukkeista se mitä eniten tarvitsimme olisi ”rakkauden ja makeuden” yhdistelmä. Ostimme sellaisen. Hänen olkavartensa tatuointi sai meidät juttelemaan perhosista, kuulimme lintujen laulun, ihastelimme puita, sekä havaitsemme yhdessä kaupungin elämän joka meitä ympäröi. Grecia sanoi tämän kaiken riittävän, siinä olevan kauneus, kunnes kirkontornin ärsyttävä jäätelöautomainen kello helähti ja hän tuohtui tuon sorinan kyllä olevan hetkeen kuulumatonta meteliä. Hymyilimme Tomin kanssa. Venezuelalainen tyttö sanoi matkanneensa kolme vuotta, kertoi aiemmin eläneensä trooppisella saarella kotimaansa rannikon edustalla ja totesi ettei ihminen tarvitse ollakseen edes kenkiä. Ilman omaisuuttakin ihmiset voivat kuulemma yhä olla yhdessä ja rakastaa toisiaan. Tyttö katsoi meitä molempia syvästi silmiin. Kehuessaan sinisten silmiemme kauneutta, hän pisti niiden samanlaisuudessa merkille yhden eron, Tomilla oli iiriksen ympärillä kuulemma minua tummempi reunus. Nauroimme yhdeässä makeasti ja olimme toisina hetkinä kaikki hiljaa. Ihastuneet silmämme mittailivat kaiken aikaa kauniin tytön piirteitä ja juttelimme hänelle parhaiten taitamaamme runolliseen sävyyn. Pian tyttö jatkoi matkaa samalla kevyellä askeleella, jolla hän oli saapunut luoksemme. Heleän tuulahduksen kaupatessa jälleen suitsukkeitaan, me tunnustelimme taas omien askeliemme kulkua puiston kivetyksellä. Linnut ja koirat joivat vesilähteestä ja turistit ottivat sen edessä valokuvia iltapäivän kuuman paisteen rikkomassa kontrastisessa valossa.

Istuimme karismaattisen ja spontaania energiaa hehkuvan, palmunoksista tekemiään heinäsirkkoja puistossa kauppaavan ystävämme vierelle. Ikäistään vanhemmalta näyttävä 24-vuotias Gabriel oli kotoisin San Miguel de Tucumanista, ja elänyt vaiherikkaan, hampaat jo loppuun kuluttaneen elämän. Raikulipoika oli saapunut muutamaa viikkoa aiemmin Saltaan kokemaan uusia juttuja. Hän nukkui kadulla, omisti vain repullisen vaatteita ja patjan ja söi halvinta katuruokaa, useimmiten teollisia nakkisämpylöitä Super Panchoja. Hän halusi säästää rahaa matkatakseen seuraavaan paikkaan. Puiston väylän toisella puolella aikaansa vietti myös kaksi tyttöä. Toisen tytön olemus ja kurvikas keho viestivät seksikkyyttä, johon silmäni tuon tuosta tarttuivat. Hän katseli usein meitä. Pitkän istuskelun jälkeen kättelimme ystävämme ja sanoimme näille heidän seurassaan olleille tuntemattomille tytöillekin jäähyväiset. He alkoivat kuitenkin jutella meille ja niin istahdimme nurmelle. Kun toinen siskoksista kysyi mitä teen työkseni, sanoin olevani espanjankielen tulkki ja tässä parhaillaan kun käännän keskustelua teidän ja ystäväni välillä, veloitan jokaisesta käännetystä sanasta yhden peson. Tytöt olivat huvittuneita. He kyselivät yksinkertaisia juttuja meistä ja vastauksemme hämmensivät heidät usein hymyyn. Fernanda, siskoista se joka kerää suurimman osan miesten katseista, makasi vieressäni kyynärpäät maassa olkavarsiinsa nojaten; hänen suuret rinnat kurkottivat kohti taivasta ja laineileva lantio jatkui pehmeänä sylinä aina nurmella suorana lepääviin kauniisiin sääriin saakka. Hänen pehmeillä kasvoillaan oli tumman polttavaa seksikkyyttä ja ujostelevassa olemuksessa lapsimaista raikkautta. Kaikki ystävämme seurasivat keskusteluamme ja elivät siinä mukana. Koko ympäristössä vallitseva energia kuitenkin muuttui, kun yhdessä sivulauseessa Fernandan hieman takavasemmalla pysytellyt sisko, jonka nimen olen jo unohtanut, viittasi meillä gringoilla olevan paljon rahaa. Aivan kuin yhdessä olon täydellinen rakkaus olisi peitelty halun tuskan tukehduttavaan viittaan. Pian he kysyivät lähtisimmekö heidän kanssa oluelle. Käänsin Tomille kysymyksen ja annoin vastuun sitä kautta hänelle. Hän vastasi, että emmekö ole menossa pyöräilemään. Sanoin siis tytöille olevamme menossa pyöräilemään ja iltapäivän ollessa jo pitkällä, emme voisi odottaa lenkille lähtöä enää pitkään. Tytöt olivat pettyneitä. Fernandan olemus painui raskaasti maata kohden. He inttivät vielä hetken vastaan: ”vain yhdelle oluelle” he pyysivät. Kun ymmärsin, että meidän tulee kulkea syömään ja polkemaan, saatoin pehmein sanakääntein sammuttaa kipinät välillämme. Viimeiseksi sanoin olevani toiminut tulkkina jo niin pitkään, että Tomilta on nyt pesot loppu, emmekä voisi enää keskustella. Tytöt ymmärsivät jo apean hiljaisesti, että meidän tulee kulkea eteenpäin. Halasimme ja kuorrutimme jäähyväiset poskisuukoilla. Ystäviemme keskuudessa vallinnut odottava hiljaisuus vaihettui rauhalliseen hämmennykseen jatkaessamme matkaa.

Me pojat lähdimme sitten polkemaan polkupyöriä. Poljimme Saltan Andien puoleisilla rinteillä olevaan trooppiseen metsään. Tomi ajoi vahvasti tasaisella, mutta kun lisäsin vauhtia siellä missä olen vahvimmillani, jyrkissä ylämäissä, jäi hän kauas taakseni ja hymähtelin tyytyväisyydestä tietäessäni, että voisin jatkaa levosta nautiskelua edessä olevilla vuoriseikkailuillakin.

Vastaamme tälläkin pyörälenkillä kulki niin paljon kauniita ja flirttailevia tyttöjä, ettemme tienneet mitä tapahtuu ja voimme vain nautiskella siitä. Nauroimme kippurassa maailman tarjoamalle kauneuden hupaisalle näytökselle. Jokainen kohtaaminen jäi pitkään tai lyhyempään katsekontaktiin, vaihdettuihin hymyihin, vilkutuksiin ja silloin tällöin silmäniskuihin. Tiesin ettei Salta paikkana ole erikoinen, vaan meidän omien halujemme toteutuminen järjesti meille tämän näytöksen. Kerta toisensa jälkeen kauneus lipui kuitenkin ohitsemme, jättäen jälkeensä kutkuttavan hymyn ja hetken räpiköiviä vatsa perhosia.

Samana iltana mieleni alkoi tarttua Fernandan kauneuteen. Ajatukseni tunnustelivat hänen sylinsä pehmoisuutta. Hymyilin sille kuinka tämä halu järjesti minulle nyt oman näytöksensä. Katselin ajatuksiani ja naureskelin sen tilanteen outoutta, kun äärimmäisen kaunis tyttö pyytää kaljalle ja me lähdemme polkemaan polkupyöriä. Tapahtunut tilanne oli kuin kaikkien miesten unista ja Fernanda niin kaunis, että monet miehet opiskelevat pitkälle, luovat uraa, opettelevat käyttäytymään, pukeutuvat hyvin, ostavat auton, rakentavat talon ja jalostavat iskemisen taitojaan pyydystääkseen jotakin hänen kaltaistaan. Me kuitenkin vain istuimme puiston penkillä. Kenties siskosten haluttua säilyttää meidän välisessä kommunikoinnissa tuikkivan ilon, roihahti ilmoille sen peittelevä takertumisen pelko savu. Kenties pysyimme Tomin kanssa siinä samassa spontaanissa ja syyttömässä ilossa jossa keskustelu tapahtui, eikä siinä tilassa ollut halua tarttua tyttöjen kutsuun. Emme voisi Tomin kanssa puhua sanallakaan tuosta ilosta. Voimme kuitenkin hymyillä ja tunnistaa sen olemuksen itsessämme, ystävän hymyn antaen varmuuden sille, että hänkin kokee ja ymmärtää saman sanoitta. Emme puhuneet siitä, mutta molemmat ymmärsimme kummankin tietävän, että olisimme vain hämmentäneet tyttöjä, jos olisimme lähteneet oluelle, sillä käytöksemme ja sanamme eivät olisi välttämättä kulkeneet meitä houkutelleen halun laatiman käsikirjoituksen mukaisesti.

Vielä viimeisenä iltana hotellin rouva sanoi, että eräs meille tuntematon tyttö haluaisi lähteä esittelemään meille kaupunkia. Voi pojat, meidän oli aika polkea karkuun. Seuraavana aamuna yhteisen matkan aloituksen vaatimien asioiden hoitaminen tuntui pienenä väsymyksenä olemuksessani ja lepojakson jälkeen jalkani olivat hieman homeessa. Reitti ulos Saltasta oli kuitenkin tasainen, myötätuulinen ja liikenne sen varrella rauhallista. Tomikin tuli perässäni tasapainoisesti, vaikka ajoikin vasta ensimmäistä kertaa pyörälaukuin lastatulla pyörällä. Söimme ensimmäisessä pikkukylässä valtavat herkulliset jäätelöt ja istahdimme hetkeksi puistonpenkille seuraamaan pikkukaupungin hiljaista elämää. Tyhjässä puistossa vain ryhmä koulutyttöjä istui kaukaisella penkillä ja kommunikoivat kännyköillä niiden ystävien kanssa, jotka eivät olleet heidän vierellään. Katukoirat viettivät siestaa nurmella, kuten viettivät levolle taloihinsa vetäytyneet kyläläisetkin.

Saavuimme raukeina Colonel Moldes kylän raitille ja istahdimme penkille. Hieman vastentahtoisesti rentouteni rikkoutui Tomin hoputtamiin askeliin ja kävelin hupaisasti hakemaan neuvoa viereisesti turisti-infosta. Pyysin hiljaisen toimiston naisen neuvomaan minulle paikan, jossa me olisimme kaikkein onnellisimpia. Hän kuitenkin vain mutkisti asioita kysymällä mitä me haluaisimme. No sitähän me emme juuri nyt tienneet, mutta päätimme yhteistuumin, että olisi parasta laskea yöpymään alas läheiselle järvelle. Embalse Cabra Corral järven ympäristön kasvillisuus oli trooppisen vihreää hedelmäpuineen, puutarhoineen ja palmuineen. Telttailimme kirkasvetisen ja lämpimän järven rannassa, jossa uimisen poliisi oli kieltänyt kuitenkin jo kymmeniä vuosia sitten. Kukaan paikalla olleista ei tiennyt miksi. Pyörittelimme päitämme ihmetyksestä ja otimme kiltisti suihkun leirintäalueen kylpyhuoneessa. Klubin hoitaja, vanha yksinäinen mies, peitti lintujen laulun äänen laittamalla stereot soittamaan amerikkalaista musiikkia, kenties ajatellen tarjoavansa meille tutun ja turvallisen kuuloisen äänimaailman, jossa tuntisimme olomme kotoisaksi.

Argentinan pitkään jatkuneet taloudelliset huolet peilasivat todellisuuttaan talojen pihoille patinoituneina huonekaluina, antiikkisina yhä käytössä olevina autoina, rapautuneina rakennuksina, pieninä perheputiikkeina ja kylien yleisenä hiljaisuutena. Keskipäivän myötätuuli puhalsi meitä vauhdilla kohti etelää. Maastollisesti helpompaa aloitusta Tomin pyörämatkaajaurheilijan ura ei olisi voinut saada. Erään perheen viihtyisässä tapapihakahvilassa joimme kahvit ja söimme Argentiinan kansallisaarteita empanadaksia, eli yhdenlaisia rasvaisia pasteijoita. Pehmeällä penkillä perheen arkea seuratessamme olimme vaipua uneen.

Pian vihreän maaseudun pellot kuristuivat pois kanjonin ahtauteen. Lähes täysin kuivunutta jokea ympäröivät värikkäät vuoret ja sen vierustaa suojasi matalien puiden lehvästöjen haalean vihreä vaippa. Saavuimme noin kymmenen perheen kokoiseen Alemania kylään. Kylän juna-asemalla kuolleen oloisesti nukkuvat koirat istuivat täydellisesti kylän ilmapiiriin. Lähes sata vuotta aiemmin kylä oli elänyt kukoistusta jollaista ei oltu näillä vuorilla ennen nähty. Junarata Saltasta Alemaniaan oli juuri valmistunut. Kylä oli uuden toiveita nostattavan junaradan viimeinen pysäkki keskellä luonnon villiä mahtavuutta. Viiniä oli enemmän kuin puhdasta juomavettä, uusiin mahdollisuuksiin uskottiin, junaradan laajentaminen toi töitä ja solmitut sopimukset tukuttain rahaa. Vanhoja kullankaivajia virtasi kylään Perusta ja Boliviasta asti. Juhlat olivat pitkiä ja maalliset nautinnot niin kipeitä, että Alemanian asukkaat pitivät tapahtumia pirun työnä ja kylää kirottuna. Sitten syttyi toinen maailman sota ja taloudellisen tilanteen muututtua nopeasti, lähtivät ongelmissa kärvistelevät investoijat Alemanian alueelta uusien mahdollisuuksien perään. Haavet eivät siis rakentaneet junarataa valmiiksi viinikeskus Cafayateen saakka, vaan kylä autioitui. Harvat junat jatkoivat kuitenkin kulkuaan ja viimeinen juna lähti asemalta vasta vuonna 1971. Nyt yksi perhe piti museoituneella juna-asemalla pientä kauppaa. Kenties kylän ainoiden teinityttöjen ainut ystävä oli heidän vaatimaton tietokoneensa, jonka hitaasti pyörivän pelin takaa he nostivat päänsä tarkkailemaan välinpitämättömän ujosti näitä kahta ohikulkijaa. Joimme heidän äidiltään ostamamme tuoremehun aseman kuistilla ja ihmettelimme keskellä puhdasta luontoa, suuria vuoria ja täydellistä hiljaisuutta sijaitsevan kylän seisahtanutta olemusta. Tämän kylän koirat eivät pienestä potkaisusta päiväuniaan keskeyttäneet.

Rikkonaiset punaiset vuoret kohosivat lomittaisin ja asteittain tummenevin kerroksin suoraan vierestämme kohti tuhansia metrejä korkeammalla palelevia vuorijonon huippuja. Taivaan suuret liitäjät, kotkat ja haukat kaartelivat kanjonin lämpimissä nosteissa ja etsivät tarkoilla silmillään lounasta maassa vipeltävistä jyrsijöistä ja matelijoista.

Toinen yhteinen, telttamme koosta johtuen, etten sanoisi liiankin läheinen yömme piikkipuiden varjostamassa lehdossa ei ollut yhtä onnellinen kuin ensimmäinen yö. Kärsimme molemmat flunssan oireista ja aivan telttamme vieressä yksi koira haukkui meidät hereille monikymmenminuuttisella esityksellään jo ennen auringonnousua. Perässä seurasivat vuohet ja kanat. Koira lopetti räksyttämisen heti kun se tajusi, että olimme varmasti heränneet päivään pysyvästi. Uusista koiraystävistämme pienin, Pikku-Pancho, oli nukkunut telttamme seinään käpertyen koko yön ja heräsi nyt tekemään pahojaan. Se terrorisoi ruokiamme ja toisaalla söi pesusienemme. Kun Pancho ei jättänyt meitä rauhaan, otin sitä niskasta kiinni ja kannoin sen puuhun. Sen ystävät seurasivat minua silmin nähden huolestuneena, miettien mitä teen Pancholle. Kun asetin Panchon matalan puun tasaiselle ja paksulle oksalle, alkoivat kaikki viisi rivissä ollutta koiraa heiluttaa samalla hetkellä häntiään ilosta hehkuen. Vaikka he olivatkin huolissaan siitä mitä tekisin heidän pienimmälle veljelleen, olivat hekin näemmä saaneet tarpeekseen pienokaisen metkuista ja pitivät pojan puuhun pistämistä hyvänä ideana. Aamuleirissämme vallitsi yleinen kaaos. Pancholta ja muilta veljiltä asioita piiloon laittaessamme ne olivat hukkuneet. Keittimen auki ollut polttoainepullo oli höyrystänyt lähes kaiken ruuan bensanmakuiseksi. Emme saaneet syödyksi paljoakaan. Kertakaikkiaan söhlimme jokaisen asian kanssa tänä aamuna. Päästyämme ulos leiristä kolmessa ja puolessa tunnissa, olimme nälkäisiä ja väsyneitä kuin kovan työpäivän tehneet. Huomasin maassa olevan puiden oksien tipahtaneita piikkejä, mutta en jaksanut irroittaa pyörän laukkuja ja kantaa niitä ja pyörää erikseen takaisin tielle. Seurasin edellisen päivän renkaidenjälkiä työntäessäni fillaria läpi lehdon ja toivoin laiskasti parasta. Tielle päästyäni takarengas sitten tyhjeni suuren piikin toimeenpanemana. Tomi vaikutti yskiessään väsyneeltä ja hänellä oli ollut omat säätönsä, mutta saipahan nyt hetken huilata rengasta paikatessani. Nälkäni oli niin kova, etten voinut vastustaa kiusausta syödä bensanmakuisia pähkinöitä ja rusinoita.

Päivä oli kuuma ja maisemat Rio las Conchas laaksossa turisteja houkuttelevan kauniit. Pysähdyimme ”Pirun kurkulle” katsomaan veden punaiseen vuoreen uurtamaa, suultaan kapeaa, mutta takaseinältään pyöreää valtavaa rotkoa. Paikalle alkoi lapata bussilastettain argentiinalaisia löysänoloisia kaupunkilaisturisteja, jotka nautiskelivat vuoden kenties ainoasta lomastaan kulkemalla nähtävyydeltä toiselle. Nähtävyydellä ihmiset hyppäsivät bussista ulos, ottivat sen pakollisen poseeraus valokuvan ja palasivat sitten istumaan ilmastoidun ajoneuvon pehmeille penkeille. Kuljimme kahden bussin kanssa samaa tahtia ja ihmiset toimivat aivan samoin seuraavalla näköalapaikalla. Olihan se hieman hassunoloista lomailua, mutta toisaalta ajattelin, että valokuvastahan he saavat pysyvän tuntuisen muiston, kun todella katsomalla ja tarkastelemalla maisemaa he olisivat nähneet sen kauneuden vain hetkessä. Valokuvaa voi sitten katsella paremmalla ajalla.

Huiman kaunis ympäristö, sen punaiset vuoret, vihreät jokivarren niityt ja syvän sininen taivas olivat tänään kaikki peiteltyinä kehoa kiduttavaan kuumuuteen. Vesipullot tyhjenivät vauhdilla, keho tuntui tahmealta ja pää houruili polttavan auringon höyrystämänä. Pysähdyin jäähdyttelemään matalaan, läheisen viinitilan vuorelta alas laskevien kastelukanavien muodostamaan lampeen. Pyörätietokoneeni lämpömittari oli näyttänyt puolittaisessa varjossa jo 49.6 asteen lukemaa ja lämminkin vesi virkisti siten mukavasti. Sain päivän parhaat naurut Balin trooppisella saarella vuosia asuneen äidinmaidon lämpöisten aaltojen surffarin pistäessä varpaitaan veteen. Tomin selkä pelästyi kaarelle varpaiden lähettämästä kylmyyden shokista ja syvemmälle veteen itseään asetellessaan hänen hengityksensäkin alkoi haukata tyhjää. Olin tottunut uimaan avannossa useita minuutteja kerrallaan, eikä tuskin mikään olisi antanut nyt minulle parempia nauruja, kuin tropiikin miehen kivuliaan vääntelyn katselu noin 22 asteisessa vedessä.

Cafayaten pikkukaupunkin ympärillä kolme massiivista kanjonia yhtyvät tasaiseksi laaksoksi. Osoitin laakson jylhimmän laidan lumihuippuista vuorta, 6380 metristä Nevado de Cachia ja sanoin Tomille, että tästä ne jylhimmät Andit nyt sitten alkavat. Hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtä korkeaa vuorta. Päivä rikkoi Tomin muitakin ennätyksiä. 90 kilometrinen oli hänen pisin ja kuumin kokemansa pyöräilypäivä. Aloimme molemmat väsyä. Bensassa marinoitu ruoka ei ollut maistunut meille ja matkalla ei ollut ollut tarjota yhtään ruokapaikkaa. Kaupungin lähestyttyä epämääräiset pusikot vaihtuivat viiniköynösten tasarivisiin monoviljelmiin. Viinitilojen upeat rakennukset ilmoittivat läheisten viljelysten takovan harvoille ja valituille suurta rahaa. Viimeiset kilometrit tuntuivat pitkiltä. Kehoni huusi ruokaa ja pyysi viileää varjoa. Pian jäätelöbaari poisti pinnallisimmat huolemme. Hortoilimme ympäri kaupunkia, lounaspaikat olivat jo myöhäisen iltapäivän siestalla, emmekä löytäneet mieluista majapaikkaakaan. Emme osanneet tehdä päätöksiä. Sen huomattuamme istuimme alas ja ostimme toiset jättimäiset jäätelöt. Istahtaminen soi pahimman väsymyksen laskeutua ja sokerin suoma energia antoi ajatuksiemme keskittyä taas hetken ajan johonkin muuhun kuin ruokaan. Jatkoimme rauhallisesti majapaikan etsimistä ja hiljaisella kadulla auto pysähtyi kohdallemme. Letkeän oloinen mies kutsui meidät majataloonsa ja sinne saavuttuamme olimme varmoja siitä, että saatuamme suuren ilmastoidun huoneiston kahdeksaan euroon per lärvi, oli kaupungin paras diili hakenut meidät kadulta luokseen. Aivan kuin aamusta asti kaikki olisi tapahtunut vaikeimman kautta. Jäätelöä syödessämme olimme kuitenkin hymyilleet, että tällaista se välillä on. Nyt saatoimme taas vain levätä ja parantelimmekin Lagerroosin akan pojan flunssaa kokonaiset neljä päivää.

Jatkoimme matkaa kuuluisalla tiellä numero 40. Viereiset viinipellot olivat niitä alueen juhlittuja luomuksia, joita paikkaan tullaan katsomaan. Cafayate on Argentiinan toiseksi suurin viininviljelysalue ja vierellämme levittyi tuhansia kilometrejä köynösrivejä. Kaupungissa viinitilojen työläisten yksinkertaiset ja pienet, usein maalamattomat tiilitalot oli rakennettu vieri viereen. Täällä maaseudulla suuret loisteliaat viinitilat ja niiden omistajien huviloiden pihoja koristavat uima-altaat, kalliit autot ja moottopyörät sijaitsivat etäällä toisistaan. Viinirypäleet eivät olleet vielä kypsiä, joten emme päässeet varkaisiin, sen sijaan kysyin Tomilta mentäisiinkö vierailemaan viinitilalla. Ajatuksissani haistelin ja maistelin viiniä kevyesti sormenpäilläni lasia kallistaen ja opitulla herkkyydellä aromeja arvostellen, kuten hienostuneet, aistinsa hyvin tarkkaan valikoiviksi kouluttaneet ihmiset miekikuvissani tekevät. Tomi pyöritteli junttimaisesti päätään, enkä havainnut hänessä halua tutustua viinin saloihin, mutta eipä tuota halua ollut todellisuudessa minussakaan. Maisema viininviljely alueella oli yksitoikkoista. Viiniköynökset olivat vallanneeet elintilan kaikilta muilta kasvilajeilta. Valtavien tilojen liepeillä ei näkynyt ihmisiä juuri lainkaan. Miljardit rypäleen alut imivät alueen vesivaroja tyhjäksi. Ihmettelimme kuinka maailmassa on tuhansia makeita ja ravitsevia hedelmiä ja kuinka vain yhdestä, viinirypäleestä, on tullut niin juhlittu. Pohdimme, että kenties vain sen viinin tarjoaman nousuhumalan ilon ja krapulan kurjuuden tanssivan draaman tähden. Vastaamme ajoi hirmuisella vauhdilla ja metelillä tumma, ylväs ja lihaksikas mies massiivisella moottoripyörällään. Hän jätti taakseensa tuulahduksen voimasta ja vallasta. Mielikuvani alkoivat taas ratsastaa kielikuvallisesti. Kenties moottoripyöräilijä oli yhden viinitilan omistaja, hetken menestyksen aallolla sokeasti tanssiva, omaan mahdottomuuteensa lopulta hukkuva, nyt kalliimpien huorien perseestä kokaiinia vetäjä voittaja. Kuinka hauraita ja heikkoja nämä monotoniset viljelmät ovatkaan: veden loppuessa tai tuholaisten saapuessa kaikki menee kerralla. Viljelijät käyvät jatkuvaa taistelua luontoa vastaan saadakseen enemmän ja enemmän tuottoa, pärjätäkseen paremmin ailahtelevilla markkinoilla. Peltoja laajennetaan näköjään niin pitkälle kuin vesi suinkin kulkee. Työläiset valittavat omaa kurjaa ja köyhää asemaansa. Poliitikot ovat kuulemma ahneita ja korruptuituneita. Ihmiset ovat siirtäneet onnensa auktoriiteeteille, korkeammalle taholle. Niin maailma maalaa, tekee makeista tarinoista yhä rikkaampia, kiivammin tavoiteltavia, ja seuraavista kivuista yhä viiltävämpiä, kasvavalla halulla paettavia. Voin vain kuvitella sitä tarinoiden määrää ja niiden rikkautta, joita tämä moottoripyörällään kulkeva sankari tulee herättämään kaupunkiin tänä iltapäivänä saapuessaan. Me emme lopulta vierailleet niillä viinitiloilla, jotka ovat tehneet Cafayaten pikkukaupungista kuuluisan.

Myötätuulessa matka sujui niin nopeasti, että saatoimme huilata seuraavan pikkukaupungin lehtipuiden varjostamalla aukiolla pari tuntia eväitä tehden ja kahvia keitellen ja silti polkisimme vielä pitkän päivän. Suurten viinitilojen kuivuttua pois maisemasta, matkamme jatkui kuivalla puoliaavikolla. Jo kaukana plantaaseilta, maan tarjoamien harvojen vesilähteiden kohdalla oli vielä muutamia perheiden hoitamia pieniä viinitiloja, joita ympäröi muiden kasvilajien puutarhat. Suuremman joen kohdalle oli keskittynyt tiheämpää maaseutuasutusta. Lähellä jokea kasvillisuus oli lähes trooppisen vihreää, mutta kuivan kauden lopulla tie pöllysi hiekkaa. Monet rapautuneet savitalot vaikuttivat hylätyiltä. Vastaan kävelevät ihmiset vastasivat tervehdyksiimme lämpimästi ja huomioivat meidät vastaanottavin katsein. Monet nostivat peukun pystyyn meidän poljettua ohi. Kylissä oli lämminhenkinen ja rento tunnelma. Yhden kylän penkillä taas eväitä syödessämme kirkkoon kukkia kantavat vanhat käyräselkäiset rouvat pysähtyivät kohdallemme vaihtamaan kuulumiset. Silmäkulmat pilkkeessä he näyttivät meille ylpeänä kirkon oven avainta ja kehuivat sen olevan yli sata vuotias. He olivat selvästikin saaneet osakseen luottotehtävän, jota he kantoivat ylpeydellä. Vaikka kirkkoon oli enää matkaa vain 30 metriä, toinen muoreista komensi vielä kerran ystäväänsä olemaan tarkkana suuren avaimen kanssa, ettei se vain häviäisi. Mummot aloittivat tulevien kirkonmenojen valmistelut. He toivottivat meille jumalan siunausta ja hyvää matkaa.

Santa Marian laitamilla kioskin edustalta tytöt huusivat meille kutsuvasti rakkauttaan, mutta me ujostuimme niin ettemme saaneet jarrua painettua. Ja mihin meillä oli muka kiire. Ujoutemme alkoi harmittaa pyöriessämme ympäri kaupunkia majapaikkaa etsiessä. Eräs pyöräilijä otti meidät lopulta huomaansa ja saattoi meidät omaan hotelliinsa, jossa kaikkia sisustuksen yksityiskohtia myöden aika vaikutti pysähtyneen 80-luvulle ja siihen päivään kun hotelli oli avattu. Taskulaskimella ja käsintehtävillä kuiteilla hoidetaan kirjanpito ja telenovelat katsotaan nelikulmaisesta putkitelevisiosta, joka oli nyt toimettomana peitelty valkoisen pitsiliinan suojaan. Priimakunnossa olevat huonekalut viestivät, että kylän pääaukiolla sijaitsevassa hotellissa vuosikymmenet olivat pyörineet pääasiassa näissä samoissa nyt havaittavissa merkeissä, eli odottavassa hiljaisuudessa. Olimme paikan ainoat asiakkaat.

Minä en ole pyörämatkaajana kunnostautunut kunnianhimoisena kilometrien kerääjänä ja Tominkaan identiteetti ei vaikuta muodostuvan ylenpalttisen touhuamisen tuloksista, joten kun matkaamme yhdessä, meillä vaikuttaisi olevan aika usein hyvä syy pysähtyä tai pitää lepopäivä. Tomi oli nukkunut yön heikosti ja tunsi flunssan taas kipristelevän kurkussaan, joten puhalsimme aikalisän lepopäivän muotoon.

Vietimme leppoisan päivän pikkukaupungissa. Etelä-Amerikan kaupungeissa elämä keskittyy ihastuttavasti kaupunkien tyylikkäille pääaukiolle, joka Santa Mariassa oli valtavine puineen kuin trooppinen keidas keskellä kaupungin muuten kuivaa ruutukaavaa. Argentiinassa on kaikista muista vierailemistani maista eroava elämänrytmi. Iltapäivällä puisto on hyvin hiljainen ihmisten nukkuessa siestaa ja perheet tulevat lapsiensa kanssa leikkimään puistoon vasta ilta kymmenen jälkeen. Keskiyön lähestyessä perheet nauttivat live-musiikista aukion kulmassa ja illastivat valtavia pihvejä kermakastikkeella ja ranskanperunoilla. Aamulla ihmiset kulkevat työpaikoilleen kuitenkin kiltisti kello yhdeksäksi. Täällä luoteis-Argentinassa neljä tuntisella siestalla todellakin nukutaan ja ihmisille riittää siten lyhyemmätkin yöunet.

Hotellin omistaja oli ilta kymmeneltä lähdössä pyörälenkille. Kuinkas pitkälle hän sitten aikoi polkea? No, lähes neljän sadan kilometrin päähän. Hän oli päättänyt kulkea viikonlopun uskonnolliseen juhlaan kaveriporukkansa kanssa polkupyörillä. He aikoivat polkea koko yön ajan ja seuraavan päivän iltaan asti. Lyhyt, timmissä kunnossa oleva ja kasvon liikkeiltään kivimäisen jäykkä mies kertoi esimerkein meille kuinka liikunta ja luonnollisen ravinnon syöminen olivat hänelle tärkeitä. Hän halusi elää yli satavuotiaaksi kuten hänen luonnon tuoreita antimia nauttiva isoäitinsä. Olinkin jo ehtinyt ihmetellä kuinka ihmislapsi jaksaa polkea hirveitä matkoja yötä myöden ilman unta, mutta nuo miehen kertomat haaveet tulevaisuudessa odottavasta pitkästä ja terveestä elämästä taisivat antaa minulla sanattoman selityksensä.

Santa Mariassa minulle tuli yhtäkkiä sellainen ajatus, ettemme jatkaisikaan matkaa polkupyörillä, vaan ottaisimme bussin etelämmäksi lähelle Andeja. Edessämme olisi kuuma, suora ja aavikkoinen reitti, jonka polkeminen ei nyt houkuttanut. Tunsin että suotta kärvistelisimme kuumuudessa keskellä piikkisiä pusikkoja, jos voisimme polkea saman ajan vuorilla. Tomi kannatti ideaani. Toisaalta emme halunneet matkata bussilla, joten päätimme, jatkaa polkien eteenpäin ja pysähtyisimme liftaamaan aina välillä. Se vaikutti minulle uudenlaiselta ja innostavalta seikkailulta.

Aamulla huomasin valinneeni väärän tien kohti etelää, eikä sillä saisi liftattua yhtään kyytiä sinne päin jonne tahdoimme kulkea. Ihan hyvä niin, sillä maaseudun kapeaa ja lähellä luontoa olevaa idyllistä tietä oli mukava polkea. Tie kulki kuitenkin oikeaan suuntaan ja kun tulimme sen päähän, poljimme yli erittäin leveän, mutta täysin kuivuneen joenuoman ja pian saavuimmekin asvaltoidulle päätielle.

Pysähdyimme tienvarrelle pumppaamaan renkaita asvaltoidun tien vaatimaan kovuuteen. Sivusilmällä vilkuilin ohitse ajavia autoja. Muutaman minuutin kuluttua pohjoisen suunnasta saapui tarpeisiimme sopivan oloinen lava-auto. Pysäytin auton tienvarteen ja kysyin mihin pojat ovat menossa. Kaksi noin kolmekymppistä vuorikiipeilijää olivat matkalla Paso San Franciscolle huiputtamaan yli kuusitonnista vuorta. Me mahduimme kyytiin ja olimme nyt matkalla kohti niitä vuoria, jonne olisinkin tahtonut Tomin kuljettaa. Pyörien päällä olisimme vain joutuneet polkemaan ensin satoja kilometrejä etelään ja kääntymään pari sata kilometriä takaisin pohjoiseen toisessa laaksossa hieman lännempänä kulkien. Tuon pitkän kierron johdosta olin hylännyt ajatukseni sinne polkemisesta. Kulkiessamme sataaneljääkymppiä viivasuoralla tiellä halki aavikon pusikoiden kuivan maiseman, hymyilimme tyytyväisyydestä ollessamme matkalla tulikuumasta pätsistä kohti vuorten viileyttä. Meidän ja uusien ystäviemme Adolfon ja Carlosin välillä juttu luisti liukkaasti ja puhuimme pääasiassa elämän kaikkein makeimmista herkuista: vuorista, naisista ja musiikista. Pojat kertoivat lisäksi kaupunkielämän puristuksesta San Miguel de Tucumanissa, työelämän vaativasta sitovuudesta, parisuhteiden monimutkaisuudesta ja haluistaan kulkea vuorilla vapaasti ja useammin, kuten minä heidän mielikuvissaan teen. Ajattelin kuitenkin, että tuskin kukaan voi olla todella vapaa vuorilla, ellei ole ymmärtänyt olevansa tuo vapaus jo kaupungista vuorille lähtiessään. Tuntiessani jo näiden vuorten kuin toisesta maailmasta olevan yksinkertaisen ja raaan olemuksen, saatoin ymmärtää retken vuorille olevan valtava muutos kaupunkilaisen arkeen. Vuorielämän yksinkertaiseen vaativuuteen unohtunevat hetkeksi ihmisten murheet. Toisaalta kun oma kypäräni hipoo taivasta, käy sen suojaamassa päässä aivan samanmoinen tarinointi kuin alavan maan ruuhkaisissa kaupungeissa, ainoastaan vähappisessa ilmassa ajatuksieni tarinat ovat usein vieläkin värikäämpiä ja hulluja. En koe sen olevan vapautta, että vuorten tuuli, painovoiman rasitus rinteellä, kylmyys, luonnon kauneus ja ylängön iltojen täydellinen hiljaisuus vievät huomioni hetkeksi pois oman elämäni pelokkaasta järjestämisestä. Toisaalta kun tuo oman elämän pelokas järjestäminen käy ajatuksissani niin voimakkaana, että se vavistuttaa kehoani kivulla, ei sekään ole uhka vapaudelle, olin sitten kaupungissa tai vuorilla kaupungissa. Pojat sanoivat haluavansa elää vapaasti niin kuin minä: auton kulkiessa, nautin hiljaisesti katsella heidän haaveilujaan ja sen herättämiä ajatuksia omassa pääkopassani. Saavuimme hevosenkenkämäiseen risteykseen, käännyimme luoteeseen kulkevaan laaksoon ja tie alkoi kohota kohti suuria vuoria.

Pojilla oli kova kiire korkeuksiin, jotta he saisivat leirin pystyyn ennen pimeää. Tämä nopea käänne matkalla sai minut lukemaan karttaa ja Pikesin(andesbybike.com) pariskunnan muistiinpanoja alueen teistä. Minun piti laskea tarkkaan kuinka paljon ostaisimme ruokaa Fiambalasta, sillä vuorilla edessämme olisi ainakin viisi autiota päivää ennen seuraavaa kylää. Fiambalassa kaikki ruokakaupat olivat siestalla, mutta saimme rouvan avaamaan meille pienen myymälän. Laskin kaupassa perstuntumalta tulevina päivinä tarvitsemiamme kaloreita ja yritin poimia kaupan hyllyjen yksinkertaisesta annista ravitsevaa, mutta myös helposti syötävää muonaa. Pojat olivat kuin tuli perseen alla, eikä minulla ollut aikaa jäädä mietiskelemään, joten saatoin vain luottaa kokemukseni ymmärtävän mitä se heittää rouville punnittavaksi. Iloksemme Argentinassa saa pimeillä markkinoilla euroja vaihtaessa 50 prosenttia virallista peson hintaa paremman kurssin, sillä elintarvikkeet tässä syrjäisen Fiambalan pikkukaupassa olisivat virallisella kurssilla olleet kalliita suomalaisiin hintoihinkin verrattuna. Tomin tuotua Suomesta reilusta käteistä, voimme näinä päivinä Argentinassa kuitenkin nauttia elämästä leveällä euro hymyllä.

Fiambalasta sukelsimme kapeaan, jylhien ja moniväristen vuorten rajaamaan laaksoon, joka oli monin paikoin kapea kanjoni. ”Nyt olemme Andeilla”, sanoin Tomille. Tienvarrella yhteen iskeytyneet mannerlaatat olivat poimuttuneet karkeiksi harmaiksi vuoriksi ja tulenpunaisiksi pyramidimaisiksi mäiksi. Katseemme olivat liimattuina lähellä olevien vuorten magneettiseen jykevyyteen. Pojat soittivat kovalla voimalla maisemaan täydellisesti istuvaa Apocalyptican rauhallista, mutta vahvaa suomalaista sello-musiikkia. Hetki oli taianomainen.

Päätimme jäädä kolmanteen, vuorten kulkijoille suojaa antavaan Refugioon. Ryhmä patikoijia oli jo vallannut 3720 metrissä sijaitsevan turvamajan lattian makuupatjoilleen, joten me pystytimme telttamme viileähköön iltaan. Laakeiden vuorten taustalla loimuavan purppuran punaisen iltataivaan sammuttua kömmimme makuupusseihimme.

Aamulla en herännyt kovinkaan raikastaneesta unesta, mutta olin yllättyneen iloinen siitä, että Tomi oli nukkunut sikeästi ja pitkään, sillä hän ei ollut koskaan aiemmin ollut näin korkealla. Tällä reitillä ei ole ainuttakaan kylää 1200 metrin yläpuolella, eikä meillä ollut riittävästi ruokaa tai haluakaan jäädä totuttautumaan korkeaan ilmanalaan päivä kausiksi tähän keskellä kiviä olevaan autiomajaan. Tiesin tulevan 4750 metrin huipun olevan Tomille kenties liian korkealla.

Täällä maailman korkeimpien tulivuorten maassa etäisyydet ovat valtavia. Purkaessani leiriä ja tehdessäni aamupalaa pyysin Tomia hakemaan vettä läheisestä joesta. Hän tuli takaisin noin tunnin päästä. Näytti että joki on ihan vieressä, mutta sinne lieneekin ollut lähes parin kilometrin kivinen kävelymatka. Adolfo ja Carlos jatkoivat autolla matkaa kohti korkeuksia ja aamupäivän aikana Tomi tunnusteli ensi polkaisuillaan suurten vuorten todellisuutta. Vaikka nousu oli loiva ja tienpintana sileä asvaltti, oli vastatuuli niin kova, että usein nousimme kävelyvauhdilla ja maiseman suuruudessa pieneltä vaikuttava nousu oli tuntikausien urakka. On kaksi eri asiaa polkea neljä tuntia tai polkea neljä tuntia vuorilla ylämäkeen. Jalkamme eivät saaneet nyt hetkenkään lepoa, tuuli ja nousun kulma eivät suoneet helpotusta ja kampia oli käskytettävä jatkuvalla painamisella. Täällä ylhäällä kohden tulivuoria kohoavien laaksojen täydellisen karua kivisyyttä rikkoivat vain kasveista vahvimpien, sitkeiden heinätupsujen keltaisuus. Kohoamamme laakson suuntaisen joenvarren ruoho soi eläimille kuitenkin hieman ravintoa. Tienvarressa keskellä täysin kasvitonta kivikkoa seisoi paikoillaan kaksi aasia. Ehkä ne olivat syöneet aamulla vatsansa täyteen tasangolla ja tulleet katsomaan iltapäiväksi telkkari tienvarteen. Joenvarren lounaskaverit lienevät heille kaikki jo tuttuja, mutta täällä tienvarressa kulkee uusia juttuja kovaa vauhtia ohitse muutaman kerran päivässä ja kenties muutaman viikon välein joku pyöräilijä saattaa madella ohitse ja kuten me, jopa pysähtyä uteliaisuuttaan ihmettelemään minkä pirun vuoksi nuo aasit kököttävät täysin paikallaan keskellä kiviä. Ehkä ne puolestaan ihmettelivät miksi me hitaasti kulkevat raukat emme hanki autoa kuten kaikki muut ihmiset.

Saavuimme jo neljään tonniin. Ympäristöä tarkastellessamme saatoimme ymmärtää miksi aasit vain olivat, katselivat ja nautiskelivat näkemästään. Tien länteen tekemän käännöksen ansiosta tuulensuunta vaihtui suotuisaksi ja samalla pelinhenki muuttui täysin. Ajatus Argentiinan raja-asemalle saapumisesta ei ollut enää odotus monituntisesta kampeamisesta. Kun tuuli puhalsi suoraan selkiimme samaa vauhtia kuin poljimme, saimme tuulisessa säässä illuusionmaisen kokemuksen täydellisestä tyyneydestä. Korvissa ei enää suhissut kaiken aikaa ja aurinko lämmitti nyt kasvojamme. Kun vain kevyt painallus joudutti matkaamme, avautui pyöräilyyn keskittymiseltä tilaa aistia kellertävän ruohomaan, harmaan kiven ja sinitaivaan muodostaman ympäristön olemusta. Yllättäen päivämme päättyi monikilometriseen alamäkeen. Saavuimme Argentinan raja-asemalle vauhdilla ja hymyillen…

Yhteistyössä:

h_huntteri1_lr

 

intersportlogo_1

 

logo_internet

 

slogo_korjattu

 

 

3 thoughts

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *