TAAS OLTIIN BANGKOKISSA ( Trat 21 toukokuu 2006 )
”Viiden asukkaan kylässä on vähintään yksi bordelli.” -tai jotakin sinnepäin sanoo Thaimaalainen sananlasku
”Those who lack courage will always find a philosophy to justify it.” – Alberta Camus
”Ne jotka ovat rohkeutta vailla, tulevat aina löytämään filosofian hyväksymään sen.”
—–
Bangkokin ilmastoitu lentokenttä on kuin minkä tahansa länsimaan tehokkaasti toimiva lentokenttä. Matkalaukut olivat saapuneet matkalaukkulinjalle jo ennen minun saapumista paikanpäälle. Australian dollarit sain vaihdettua tehokkaasti Thaimaan bahdeiksi Cola-Cola-automaatin kokoisessa metalli/muovi pömpelissä. Ilmastoidusta lentokentän viileydestä jouduin kävelemään vain 20 metriä viileän Toyota Camry taksin upouusiin sisätiloihin. Kun suostuin maksamaan reilun euron lisää matkasta, niin taksikusku huristeli Khao San Roadille maksullista ja ruuhkatonta moottoritietä pitkin. Tämä toimivuus ja tehokkuus tosin on vain varakkaiden etuoikeus Bangkokissa.
Bangkok on ristitiitainen kaupunki. Jos sinulla on rahaa, niin pystyt elämään kaupungissa yhtä hyvinvoivaa ja rikasta elämää kuin länsimaissa. Asiassa on vain yksi kääntöpuoli. Elämä kuluu silloin hyvin pikälti sisätiloissa, sillä ulkona vallitsee saasteinen ja meluinen kaaos. Pyöräliikkeen mekaanikolta kysyin, että missä hän kalliilla pyörällään ajelee. Vastaus oli lyhyt, ”Lumphini puistossa.” Eli arviolta noin neliökilometrin kokoisessa puistossa Bangkokin keskustassa. Poika oli tosin tyytyväinen ja sanoi, että se riittää hyvin, että pääsee kiertämään yhtä rinkia. Bangkokissa on varmasti satoja tuhansia (ellei jopa miljoonia) ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyneet luonnon helmassa. Heidän maailman kuvansa on rakentunut keskellä betonia ja autoja.
Thaimaan talous on kasvanut 1960-luvulta aina 1990-luvun alkuun saakka 6-12 prosentin vuosivauhtia ja 1990-luvun alkupuoliskon laman jälkeenkin hyvää tahtia. Kuten nopeasti teollistuneissa länsimaissa kuten Suomessa, niin myös Thaimaassa muutoliike on suuntautunut maaseuduilta kaupunkeihin, koska maatalouden tehostumisen myötä työvoiman tarve maaseudulla on vähentynyt ja vastaavasti kaupungit ovat olleet uuden teolllisuuden syntykeskuksia. Bangkokin kasvu on riistäytynyt käsistä ja sen asukasluku on kasvanut 3 % vuodessa, eli kaksinkertaisella nopeudella muuhun Thaimaaseen verrattuna. Bangkokissa on yli kolme miljoonaa rekisteröityä autoa ja nämä onnekkaat auton omistajat saavat nauttia tuntitolkulla päivittäin, päivä tolkulla kuukausittain ja viikkotolkulla vuosittain, Bangkokin ihanaa liikennettä, joka matelee keskimäärin 8 km/h, maksuttomilla teillä.
Sain uuden pyörän lentoa edeltävänä iltana kello 20.00. Enkä ehtinyt ajaa sillä metriäkään. Kaiken kaikkiaan koko uuden fillarin hommaaminen oli suurta sähläystä. Kaikki piti olla niin helppoa ja kaikki osat saatavissa, mutta loppujen lopuksi jouduin itse juoksemaan kellon kanssa kilpaa muutaman päivän ympäri Melbournea etsimässä oikeita osia. Vanhassa pyörässä ainoa heikkous oli ohjaustanko ja päätin sen vaihtaa ja koittaa onnistuisiko ajo paljon mukavammalla käyrätangolla. Se homma meni perseelleen, koska ajoasennosta tuli aivan liian jyrkkä. Kaikki tangossa olevat osat piti vaihtaa ja olin turhaan satsannut muutama sataa euroa turhiin osiin. Uusien osien hankkiminen Bangkokissa otti taas muutaman päivän juostessa ympäri kaupunkia stressaavassa liikenteessä.
Niin kuin viime viestisssä hieman alustin, että voisin jopa juoda yhden kaljan, jos joku taas tarjoaa. Jollain tavalla aavistelin, että matkakaverini Damien on hieman perso alkoholille. Niinpä lupasin hänelle, että enhän minä sentään niin tiukkapipoinen ole, etten hieman huvijuomaa voisi maistaa. Hän tarjosi muutaman viskipaukun ja en tullut edes niin humalaan, että olisin hävittänyt jotain, ja minulle se on loisto saavutus selvinpäinkin, mutta seuraavana päivänä alkoholiin viisivuotiasta nykynuortakin tottumattomampi keho oli aivan hukassa. Elämäni perustuu hyvin pitkälti itsetuntemukseen ja tarkkailuun, nyt olin aivan hukassa ja kaikki meni pieleen. Pyörään laitoin aina vain vääriä osia ja ne piti vaihtaa kolme kertaa ja se tarkoitti taas kahta uutta koko päivän reissua krapulaisena todellisessa liikennehelvetissä (tosin tulin järkiin ja käytin taksia, sillä oli aika tyhmää hommaa ajella Bangkokissa kun ei nähnyt, ei kuullut, eikä juuri tajunnutkaan mistään mitään), supermarketissa hortoilin ympäriinsi niin kauan, että oli pää seota, koska en löytänyt yhtään mitään mitä etsin. Aina niin herkkä lihasten tuntemukseni oli kateissa. Siihen mennessä en ollut hermoillut matkalllani juuri mistään, mutta nyt kaikki asiat hermostuttivat ja oli kova työ säilyttää edes pieni annos rauhallisuutta. Illalla pää oli täynnä ajatuksia, eikä nukkumisesta tullut mitään. Kaikki se juokseminen asioiden perässä ja kovasta ”työstä” huolimatta kaikki meni perseelleen, plus muutama viskipaukku olivat minulle liika ja kärsin pitkästä aikaa pahasta stressistä. Itse asiassa olen tainnut viettää niin leppoisaa elämää, etten ole koskaan ennen stressistä kärsinytkään.
Ensimmmäisenä ajopäivänä yhä stressin houruissa ajoin suoraan päin pysäköityä moottoripyörää ja jouduin maksamaan 60 euroa, tai siis olin tyhmä ja kärsimätön ja maksoin. Olin jossain muissa maailmoissa ja annoin mitä hän pyysi. Ajatelkaa kuinka kärsimättömän alhaista toimintaa, annoin rahaa tuosta vain siksi, ettei jaksanut kiinnostaa koko huutava ukko ja halusin vain jatkaa matkaa, alhaista siksi, että olen hoitanut raha-asiani niin huonosti, että joudun turvautumaan toisten laina-apuun, enkä sen vertaa kunnioittanut toisten apuja, että olisin rauhassa sopinut miehen kanssa oikeuttavan summan. Muutenkin on tuntunut siltä, että rahan käytössä on mopo karannut käsistä. Tosin taitaa se olla karannut muissakin asioissa, jos ei nyt mopo niin ainakin pyörä, kirjaimellisestikin.
Tiesittekö muuten, että olen seksikäs, komea, söpö, vahva, lihaksikas ja hyvä perseinen. Kyllä näin on, sillä kymmenet thainaiset ja tytöt eivät voi olla väärässä. Minun ei tarvitse kuin kävellä rinta rottingilla Pattayan kaduilla ja kuulla nuorten kauniiden tyttöjen ja rupsahtaneiden naisten suusta suorastaan ulkonäköäni palvovia huudahduksia. Minä kun luulin, että olen luihu finninaamainen rumilus. Jos sinäkin tunnet itsesi hieman
lihonneksi, rypistyneeksi tai muuten vain ajan kalkitsemaksi, niin lennä Aurinkomatkojen matkassa Pattayalle ja kymmenen tunnin lento kuorii sinusta esiin uusia ulkonäöllisiä ominaisuuksia. Hieman hohtoa palvonnasta tosin vie se, että tyttöjen punaisilta töpöhuulilta kajahtaa sama palvonta myös 124 kiloiselle, ponihäntäiselle, tatuoidulle, ja auringon punaiseksi polttamalle saksalaiselle merimies veteraanille, jonka hihaton valkoinen paita on hiestä mãrkä ja uimahousujen mittaiseksi leikatut farkkushortsit ovat valahtaneet persrakoon ja paljastaneet esiin ajan patinoimien pakaroiden alaosan ja yliannos viagraa on nostanut hänet farkkujen etumuksensa muistuttamaan pientä vaellustelttaa, hänen metsästäessä joka iltaista muutaman kymmenen kilon painoista riistaa. Prostituutio on viagran johdosta tänä pãivänä kovaa hommaa, eikä sitä pidä työnä väheksyä. Vai mitäs sanotte miehet, olisiko kovaa työtä, jos painisitte koko yön, monesti viikossa, elämänsä adrenaliinihuumassa olevan Aleksander Karelinin kanssa ??
Bangkok Postin paikalliseen seksiteollisuuteen keskittynyt kolumnisti Bernard Trink kirjoittaa tyypillisestä go-go tanssijasta:
”Kun hänen isänsä kuoli, hän meni takaisiin maatilalleen pohjoiseen auttamaan perhettään. Hän väsyi kovaan työhön kahden vuoden jälkeen. Hän palasi Bangkokin ”keitaaseen” syynään se, että hän tienaisi enemmän go-go tyttönä ja näin hän voisi lähettää rahaa kotiin.”
”Nämä tytöt tekevät 30 000 bahtia (800 e) kuukaudessa, joka on paljon Thaimaan standardeissa. He investoivat koruihin ja osakkeihiin lisätäkseen varallisuuttaan. He lähettävät rahaa perheilleen maaseudulle, jotka ovat usein kytkeytyneet laittomaan metsänhakkuuseen. He eivät ole huume addikteja, he suojautuvat kondomilla, eikä heillä ole laittomia lapsia. He eivät todellakaan ole moniongelmaista sosiaali tyyppia niin kuin prostituoidut lännessä. Se on hyvin käytännöllistä täällä” , sanoi toinen ekspertti.
Todellakin suuri osa prostituoiduista ei täytä normeja: punaiset silmät, ylimeikattu naama, kirjavat ja kireät vaatteet, alkoholia, huumeita, kiukuttelevia kakaroita……toki näitä vanhemman poljen huoriakin joukkoon mahtuu, mutta suurelta osin he prostituoidut ovat aivan tavallisen naapurin tytön oloisia nuoria naisia, jotka iloisesti huutelevat asiakkaista tyhjiltä baarien pöydiltä ohikulkeville miehille pikkutuhmia juttuja. He saapuvat töihin yhdessä kavereiden kanssa, jutellen, naureskellen ja leikkien kännyköillään, aivan kuten koulutytöt ostoskeskuksissa.
Girls take massage, Go go boys, Spicy girls, sexy girls, All girsl, Gentleman club, Sues place- just for fun go-go baarien täyttämät kujat eivät ole salaperäisiä punaisten lyhtyjen hämyisiä sivukatuja Pattayalla, vaan ne ovat sulassa sovussa samalla kadulla pikkumarkettien, kameraliikkeiden ja ravintoloiden kanssa. Tähän aikaan vuodesta baareja pystyssä pitävät lähinnä edellä kuvaamani hieman rupsahtamaan päässeet länsimiehet, joiden viehätysvoima ei riitä enää pongaamaan itselleen riittävän kauniita naisia kotimaassa, eivätkä heistä monet välttämättä koskaan kotimaassaan menisi bordelliin, mutta täällä seksuaalisesti avoimessa Thaimaassa tuntevat sen luonnikkaaksi, tai ainakin pystyvät sen luonnikkaaksi itselleen perustelemaan, sitähän tekevät kaikki. Niin, kyllähän Suomessakin kaupassa valitaan omalle mieltymykselle sopivaa lihaa: nuorta, puhdasta, vähärasvaista ja kiinteää broilerin uhkeaa rintaa hieman kalliimmalla, vai vanhan kanan rasvaista reittä ja kankkua halpaan hintaan, tai kenties hieman vaarallista seikkailua herkullisen, rasvaisen ja epäterveellisen makkaran parissa, josta voi seurauksena olla kuitenkin jokin tauti kuten HIV, väärin meni, sillä syötävästä makkarastahan seuraa sydän- ja verisuoni tauteja.
Pattayaa en suosittele muille kuin seksituristeille, baarikärpäsille ja tietysti rupsahtaneille miehille. Kahden viikon vuosiloman viettämiseen löytyy Thaimaasta useita viehättävämpiä lomanviettopaikkoja kuin tämä suosituin rantakohde. Suosituksia en voi antaa, koska kaikki odottavat lomalta eri virikkeitä, mutta nimeltä mainitsemattomana voisin suosittaa loholomailijoille erästä Koh Pha Nganin saarta.
Fuskasin sitten ensimmäisen kerran matkalla. Otimme Damienin kanssa junan Bangkokista 130 km päähän Pattayalle. Eipä siitä fuskauksesta sen suurempaa numeroa viitsi tehdä ja pidän nettisivujeni nimen ennallaan, vai pitäisikö nimi vaihtaa seuraavaan ”Junalla pyöräillen maailman ympäri”. Damien halusi junalla ulos Bangkokista, koska moottoritiellä ajo olisi kuulemma ollut tylsää (kertaapas miten kävi viimekerralla ajettuani Bangkokista ulos, tylsää ?), en kehdannut sanoa ei, sillä hän oli pyörävarkauden johdosta odottanut minua jo kaksi viikkoa ja Bangkokissakin pyörän säätämisen johdosta pari lisä päivää, lisäksi hänen viisuminsa Thaimaan päivät alkoivat uhkaavasti vajota kohti nollaa.
Kahdeksan kuukautta sitten Krabilla pähkäilin mitä kirjoittaisin Thaimaasta, silloin keksin jonkinlaista potaskaa niin kuin nytkin, mutta koville se otti molemmilla kerroilla. Yleensä minulla on aina ideoita mistä kirjoittaa ja useimmiten joudun niitä karsimaan, jotteivat kahvituntinne venyisi niin paljon liian pitkiksi, että se heijastuisi negatiivisesti Suomen bruttokansantuotteeseen. Thaimaan on niin helppo maa fillaroilla, ettei siitä juuri mitään kirjoitettavaa irtoa. Olen ajellut silkkipintaisilla mäettömillä teillä 100 km päivässä, hakenut ruokani Tescon suurmyylälästä(tai aina niin ihanilta ja runsailta markkinoilta) ja syönyt niitä tietä reunustavilla hiekkarannoilla, painunut sikahalpaan hotelliin ja nukkunut. En valita, sillä kyllä tällainen vaihtelu tekee terää, sillä haasteita todellakin on edessä taas Kambodzassa ja Laoksessa. Kambodzassa haluaisin olla ylihuomenna, mutta tiedäpä sitä millä tuulella viisumivirkailijat rajalla ovat. Sääntö lienee se (ainakin ennen ollut), että joskus viisumin ja saa joskus ei saa, pärstäkerroin ratkaisee, joten en saa, Damien menköön yksin.
—–
Jukka
Naurava maa (Siem Reap 6 kesäkuu 2006)
”Personality is to a man what perfume is to a flower” – Charles Schwab
”Persoonallisuus on miehelle se, mitä parfyymi on kukkaselle”
”It is better to understand little than misunderstood a lot.” -Anatole France
”On parempi ymmärtää vähän kuin väärin ymmärtää paljon.”
”A strong body makes the mind strong.” – Thomas Jefferson
”Vahva keho tekee mielen vahvaksi.”
—–
Saavuimme sateisessa ja pimeässä säässä Thaimaan pätkän viimeiseen kylään. Ranskalaismies edellisenä päivänä oli suositellut kyseistä ”rantabungalowi paikkaa”. Pimeässä mutkittelimme laiturilta toiselle ja seurasimme joen päälle laitureiden varaan rakennetun kylän iltaelämää. Pienten yksikerroksisten puutalojen julksivu oli seinistä vapaa ja saimme seurata vapaasti ihmisten puuhastelua. Päivän uurastuksista väsyneimmät olivat jo yöpuulle vetäityessään sulkeneet myös julkisivun liukuovet, kovimmat työläiset vielä touhusivat päivän kalasaaliin parissa ja miehet joivat porukalla olutta ja pelasivat minulle vierasta shakkia muistuttavaa lautapeliä. Ihmiset istuivat taloissaan lattialla, koska huonekaluja ei juuri ollut, mutta TV löytyi joka töllistä ja sen katselu oli useimpien perheiden iltaharrastus. Monen mutkan takaa löysimme majapaikkamme. Vihreän puubungalowin , joka sijaitsi keskellä mangrovemetsää.
Aamulla olin todella innokas tekemään pienen kävelylenkin kylän laitureilla. Laiturien varaan rakennettu kalastaja on intiimisyydessään omaa luokkaansa ja itse asiassa joskus näin TV:ssä ohjelman vastaavanlaisesta kylästä ja silloin ajattelin, että olisipa hieno paikka käydä. Tämän kylän löytäminen, jonka mangrovemetsissä, laitureilla ja hiekkarannoilla olisi aika pikkupoikana luistanut vauhdikkaasti, sai minut ensimmäistä kertaa tuntemaan itseni todelliseksi seikkailijaksi. Tämän kokemuksen jälkeen Thaimaa oli helppo jättää leveä hymy huulilla.
Kymmenen vuotta sitten siirtyminen Thaimaasta Kambodzaan oli kuin olisi siirtynyt taivaasta helvettiin. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut kehitystä myös Kambodzassa ja viisumin saamisessakaan ei enää ratkaissut pärstäkerroin ja näin Damienin ei tarvinnut ylittää rajaa yksin. Rajalla oli vastassa avuliaita poikia tarjoamassa kyytiä, hotellia ja muita palveluita. Joukkoon mahtui myös kerjäläisiä, nuoria hoikkia lapsia, jotka pyysivät rahaa ja pusseissamme ollutta ruokaa, Damien antoi omansa pois, minä en. Olen itsekäs, enkä anna kerjäläisille mitään. Avun on tultava perille toisia reittejä pitkin. Hetkellinen helpotus ei johda pysyvyyteen vaan paremminkin pahentaa tilannetta. Omaehtoiseen toimintaan kannustava rakenteellinen apu johtaa pysyvämpään lopputulokseen ja siihen minulla ei ole voimavaroja. Sääli on sairautta.
Eräs moottoripyöräpoika otti meidät huostaansa. Yksityiskohtaisesti hän neuvoi ja avusti rajanylitys toimissa. Seurasi meitä 11 km, johdattaen meidät perheensä majataloon. Päätyönä pojalla tuntui olevan meidän saaminen lauttaan, ”koska 150 km tie päätielle olisi mahdoton ajaa pyörällä”. Niin tiukassa raha Kambodzassa on, että hänenkin piti toitottaa tunti tien onnettomuutta ja täten suoraan sanoen valehdella meille, jotta hän saisi matkalipuistamme välityspalkkion, ehkä dollarin.
Koh Kongin rajakaupunkia opaskirja varoitteli paikkana, josta kannattaa hilpaista vikkelään. Kasinot, bordellit ja mafia olivat etäisiä asioita, kun auringoblaskussa söin ensimmäistä lounastani Kambodzalais ravintolassa. Riisin ja epämääräisten liharämmäleiden maksaminen hoitui Thaimaasta taskuun jääneillä bahdeilla. Tosin vaihtorahat sain paikallisina rieleinä. Kambodzassa käytetään dollareita, rielejä ja thaimaan bahteja. Esim. Phnom Penhin supermarketeissa maksoin laivalastillisen kaurahiutaleita ja muut menoeväät dollareilla. Katuvalottomuus, asfaltittomuus, sähkökatkot, kengättömät lapset ja pölyisyys kertoivat omaa kieltään siitä, että olin saapunut todelliseen kolmannen maailman kehitysmaahan. Itse asiassa BKT:lla mitaten köyhimpään maahan, jossa olen koskaan vieraillut.
Ensimmäinen esteemme sillä ”mahdottomalla” tiellä oli noin kaksi metriä korkea betoniseinä (keskeneräinen silta), jonka yli pyörän piti nostaa. Tietä oltiin kovaavauhtia ehostamassa ja renkaitamme hivelevä alusta vaihteli sileästä öljysorasta, tasaiseen hiekkatiehen, kuoppaiseen hiekkatiehen, superkuoppaiseen ja pölyiseen hiekkatiehen, että upottavaan ja liukkaaseen punaiseen mutaan. Tie kulki harvaan asutulla maaseudulla, jossa kyliä oli vain joenylitys paikoilla. Kylät olivat köyhiä. Niissä kylissä stressi ei paina päälle ja päivittäisten askareiden lomasta tuntui löytyvän roimasti aikaa istuskeluun. Esimerkiksi yhdessä joenylityspaikassa tie oli kuin kynnetty pelto, johon ajoneuvot juuttuivat kiinni. Työorienteista Suomesta tulleena tuntuisi luonnolliselta, että runsaslukuinen pikkukauppojen ja ravintoloiden edustalla istuskellut miesjoukko tekisi tielle jotain. Tähänkin ovat sillä pärjänneet, joten se riittä heille, ja olisihan ojien kaivaminen 30×30 metrin alueelle kova homma. Ompahan heillä ainakin jotain mitä seurata istuskelun lomassa, autojen mutapainia ja hermonsa menettäneitä kuskeja.
<
span style=”font-size: 14px; font-family: Arial; ”>Terveellistä ruokaa kylistä oli vaikea löytää. Kasviksia ja hedelmiä ei aina löytynyt, sillä ne ovat kalliita, mutta Coca Colaa, sipsejä ja keksejä löytyi jokaisesta pikkukaupasta, sillä ne säilyvät kauan ja ovat suhteellisesti halpoja, sillä ne sisältävät runsaasti energiaa. Pitää kuitenkin muistuttaa, että perusruokavalio koostuu kuitenkin valkoisesta riisistä, kanan reidestä, siankyljestä ja pienestä määrästä keitettyjä kasviksia. ”Coca Cola-Pringles” -ilmiö on tuttu myös muilta köyhiltä alueelta. Jos ei ole varaa pitää kaupassa suurta valikoimaa, niin valitaan sitä mikä maistuu hyvältä. Pehmeää suulle, raatelevaa elimistölle.
Kaikissa näissä syrjäisissä kylissä ei ole koskaan ollut lankapuhelinta. Kännykkämasto on paljon halvempi ja helpompi rakentaa. Kylät ovatkin hypänneet suoraan kännykkäaikakauteen ja jokaisen kylään kupeessa törrötti puna-valkoinen mini-eifeltorni. On mahtanut kyläläisillä olla ihmettelemistä katsellessa ensimmäistä kertaa korkeaa mastoa, sillä kylistä ei yli kaksikerroksisia taloja löydy.
Olin alueellla todella mielenkiintoisen aikaan. Tie oli vielä keskeneräinen ja hidaskulkuinen, joten kylät olivat vielä kaukana kehittyneestä maailmasta ja sen vaikutuksista. Kuitenkin kännyköillä leikkivät kyläläiset olivat todiste, että alue tulee muuttumaan ja nopeasti. Päällystetty tie ja kaikkien jokien yli kulkevat sillat tulevat olemaan valmiita muutamassa vuodessa ja sitten Kambodzan pääkaupunki Phomn Penh yhdistyy nopealla tiellä Etelä-Thaimaaseen. Jokivarsi kylien idyllisyys ja kiirettomyys tulevat katoamaan ja ne muuttuvat betonisiksi pikkukaupungeiksi, joissa moottoripyörät pitävät kovaa meteliä ja nostavat kaupungin raitille tukahduttavan pölypilven, kuten on pääteiden varsilla tapahtunut. En ole mikään idealisti ja pidän kehitystä pääsiassa aina positiivisena asiana. Totta on, että turvallinen ja leppoisa elämänmeno rikkoutuu ja menestyksen eteen on jatkossa enemmän työskenteltävä. Toisaalta tien mukana kylien tarvikehuolto paranee roimasti ja mm. Apteekit saapuvat kyliin. Kyläläiset myös saavat Kambozassakin vallitsevan markkinakapitalismin pyörät kunnolla pyörimään heidän saadessaan kylän tuotoksia myyntiin suuremmille markkinoille. Kylien lasten koulutusmahdollisuudet paranevat peruskoulun yläpuolelle. ”Lasten työnteko ei ole välttämätöntä, koulutus on”, sanovat pääkaupungin katujen julisteet.
Vaikka en idealistiksi itseäni tituleerakaan, niin kyllä se silti hieman sydäntä riipaisee, että perinteisten Kambodzlaisten puutolppien päässä seisovien puutalojen alta hello ! huutoja huutelevien iloisten perheiden tiivis ja rauhallinen elämänmeno rikkoutuu, mutta uskon, että kehitys menee kuitenkin oikeaan suuntaan ja siihen tarvitaan myös vähemmän idyllinen ”betoninen moottoripyörien vaihe”.
”Naurava maa” otsikko ei Kambodzassa synny lyhyestä ”turistihymystä”, niin kuin Thaimaassa. Kambodzalaiset nauravat ja huutavat sydämmensä pohjasta ja pitkään, kun minä hurahdan ohi, etenkin lapset. Ja lapsiahan täällä riittää, sillä vielä 1990-luvun alussa väestönkasvu prosentti oli 4.4, eli tasossa, joka kaksinkertaistaa väestön 16 vuodessa. Onneksi niistä lukemista on pudottu noin kahteen prosenttiin. Siitäkin huolimatta Kambodzalaisten keski-ikä on vain 20.6 ja alle viisitoista vuotiaita väestöstä 35 %.
Puhvelin selästä, talojen alta, ojista, lätäköistä, puista, pyöränselästä, äidin sylistä ja muualta kuuluvat ”hello ! huudot ja muut positiiviset tervehdykset tulevat ihmisiltä joiden maalla karmea ja verinen lähihistoria. Sisällissota on loppunut reilut kymmenen vuotta sitten ja vain 30 vuotta sitten maan 8 miljoonasta asukkaasta arviolta 1.3-1.7 miljionaa kuoli punakhmeerien toimesta, tai epäsuorasti tautien ja nälän johdosta. Siis noin viides osa kansasta, eli vastaa Suomessa koko pääkaupunkiseudun kuolemaa. Iloista sakkia pitää olla, kun tuollaisen verilöylyn jälkeen kansa niin iloisuuttaan näyttää, tai ehkäpä juuri siksi ?
Amerikkalainen politiikan tutkija Wayne Bert kirjoitti: ”Metodeita ja käyttäytymistä voi verrata Natseihin ja stalinisteihin, mutta tapetussa prosenttimäärässä asukasluvusta vallankumouksen aikana, Puna Khmeerit pitävät haastamatonta ennätystä.”
Edellenin kuvasi lyhyesti Puna Khmeerejä ja heidän harjoittaamaansa politiikkaansa.
Khieu Saphan ja Saloth Sar(Pol Pot) olivat 1950- luvulla vaihto-oppilaina Ranskassa ja liittyivät marxis-leninisteihin piireihin joista imivät vaikutuksia omiin teeseihinsä. ”Khieu Saphan oli tohtorin väitöksessään väitellyt, että kaupungit olivat parasiitteja ja pitäisivät täten tyhjentää ”massasiirrolla” parantamaan maanviljelyn kasvua ja ”parasiittejä” voisi käyttää maatiloilla työvoimana. ”Tällaiset väitökset eivät ole mitenkään epätavallisia, varsinkaan niiltä kolmannen maailman maajusseilta, jotka rulevat suoraan kylistään Left Bankille Seinen rannalle opiskelemaan, ilman minkäänlaista intellektuallista pohjaa ja alkavat seurata Marxilaista taloudellista teoriaa”, kirjoitti Ropert D. Kaplan. Mutta kuka olisi uskonut, että teesit itse asiassa toteutetaan ?
Vuonna 1975 Pol Pot oli saanut kommunistista vahvistettua sen verran, että kuningas Lon Nol lähti maanpakoon. Vain kahden viikon kuluttua Punakhmeerit saapuivat kaupunkiin ja ”parasiittien” massasiirto alkoi. Suurelta osin Puna Khmeerit koostuivat nuorista pojista, jotka eivät juuri koskaan poistuneet metsästä ja eivät tiennneet ulkopuolisesta maailmasta mitään. Sillä aikaa kun näille pikkupojille opetettiin kuinka
käyttää AK-47:aa, vihata ja tappaa vihollisia, niin johtajat kehittelivät malleja joilla viedä vallankumous läpi.
Huhtikuussa 1975 Phnom Penhissä oli kaksi miljoonaa asukasta, mutta vuoden lopulla kaupunkia asutti vain 45 000 asukasta ja suurin osa heistä sotilaita. Vuonna 1979 jolloin vietnamilaiset syrjäyttivät Puna Khmeerit oli kaupungissa vain muutama tuhat asukas. Pol Pot, Khieu Samphan ja muut johtajat itseasiassa ajattelivat, että heidän nopea sosiaalinen muutos soisi kambodzalaisille paremman materiaalisen elintason ilman tarvetta tappaa ketään. Brutaalisuuden karattua käsistä olivat myös johtajat ihmeissäin. ”Näin saattaa käydä, kun lapsia opetetaan vain tappamaan ja vihaamaan.”, vain kirjoittajan oma kommentti. Monella tapaa ajattelemaan pistävät loppusanat asialle suon Kambodzan Auchwitsillä eli Killing fieldillä(Choeung ek) olevalle lainaukselle (Itse en sinne pyörällä löytänyt ja jäi valitettavasti käymättä, mutta kävin Tuolsengin vanhassa lukio rakennuksessa, joka toimi Puna Khmeerien vankilana, siellä tapettiin vähintään 20 000 ihmistä kolmessa vuodessa, pysäyttävää.) ”Verilöylyn metodit, joita Pol Potin kriminaalit käyttivät Kambodzan viattomia ihmisiä kohtaan, ei voi kuvailla täysin ja selvästi sanoin, koska kehitetyt tappamis metodit olivat omituisesti julmia. Meidän onkin vaikeaa päättää keitä he ovat, heillä oli ihmisen muoto, mutta paholaisen sydän………”.
Kambodzan pääkaupunki Phnom Phen on nimetty kaupungin keskustassa mäen laella olevan temppelin mukaan. Phnom on khmeeriksi mäki ja Penh liite puolestaan juontuu temppelin rakentaneen rikkaan khmeer neidin nimestä. Ylivilkkaaseen ja kehitykseen tukahtuneen Bangkokin rinnalla Phnom Penh on pieni ja intiimi, noin miljoonan asukkaan ”aito” aasialaiskaupunki. Itse ehkä odotin hiemen karumpaa ja köyhempää mitä ensi silmäyksellä koin. Kadut olivat asfaltoituja, autoliikkeissä myytin uusimpia pickupeja, pääasiallinen kulkuneuvo tuntui olevan moottoripyörä, katumainoksissa mainostettiin tulostimia, tietokoneita ja tietysti Nokiaa, joka on ulottanut mainoslonkeronsa jokaiseen pieneen kaupunkiin. Kaupungissa oli kuin Thaimaankin kaupungit, mutta kaikki oli kuin pienoiskoossa. Supermarketit olivat pieniä ja niitä oli vain muutama. Nettikahviloita oli, mutta turkasen hitaita, moottoripyörät olivat vanhempia ja holtoasemien virkaa hoitivat yhden hengen ja yhden tynnyrin pikkutankkaamot. Kaikki näytti korealta, kun söin katuravintolassa näkyvintä ranskan siirtomaa ajaltajäänyttä merkkiä patonkia(tietysri siirtomaa-ajan rakennus tyylin lisäksi, joka on tehnyt kaupungissa paikoin nätin näköisen).
Kaupungissa ei paljon tarvinnut kulkea, jotta tämän sinisilmäisen idyllisyyden sain pois sarveiskalvoiltani. Olin sairauteni johdosta päivän Damienia jäljessä saapuessani kaupunkiin, eikä hän tollo taaskaan ollut muistanut jättää avainta vastaanottoon, joten jouduin odottamaan väsyneenä ja kipeänä häntä alakerran baarissa ja kadulla. Baari oli täynnä rahanpuutteessa olevia terhakoita huoria ja A4-kokoiset mainokset mainostivat viagra-vodka-cola -drinkkejä 5 dollarilla, joka varmasti tehoaa. Katujen Happy Pizza ravintoloista saisi pizzaa marihuanalla ja muilla fiilistä parantavilla täytteillä.
Huhut idän ”Villistä lännestä” eivät olleet täysin perättömiä.
Ulkona kaduilla oli kerjäläisiä paljon. Silmiinpistivät erityisesti tietysti nuoret nälkäiset lapset ja runsas amputoitujen määrä. Sanotaan, että Kambodza on maailman suurin miinapelto. UNTAC arvioi, että vuonna 1993 maassa oli kymmenen miljoonaa maamiinaa. Kambodzan pinta-ala on noin 180,000 km, joten per joka km2 oli keskimäärin yli 50 miinaa. Psyykkisesti rankkaa asua maaseudulla, jossa ei koskaan tiedä milloin pamahtaa. Pystyisitkö itse rennoin mielin poimimaan sieniä Naantalin syysmetsissä, jos tietäisit alueella olevan 2500 maamiina ? Se on valitetttavaa todellisuutta miljoonille Kambodzan maaseudun asukkaille ja Kambodzassa onkin suhteellisesti maailman eniten amputoituja, joka 236 ihminen. Monille heistä on ainoaksi selviytymiskeinoksi jäänyt kerjääminen turistien lähellä. Yhdellä sujuvati englantia puhuneella oli saksalaiselta hyväntekeväisyysjärjestöltä saatu pyörätuoli. Apu oli tullut oikealta suunnalta ja toivon, että apua tulee siltä suunnalta myöhemminkin. Pysyin tiukkana ja jätin ojossa olleet kädet tyhjiksi, helpotusta nälkään en hänelle suonut ja hänen oli jatkettava kovaa työtään ja kelata itsensä seuraavalle ehdokkaalle. Surullisen esimerkin siitä kuinka suuressa rahanpuutteessa ihmiset elävät kuulin Damienilta. Noin seitsämän vuotias pikkupoika seurasi häntä pitkään yrittäen selvittää jotakin ilman englannin kieltä. Poika odotti Damienia hänen käydessä pesulassa ja sieltä aina hotelliin aulaan asti. Damienille selvisi, että tämä pikkupoika myi takapuoltaan.
Phnom Penhissä ei ole lainkaan julkista liikennettä, enkä nähnyt edes yhtään taksia-autoa. Ihmiset kulkevat moottoripyörä takseilla tai moottoripyörä tuk-tukeilla, eli mottoripyörällä vedettävissä kärryissä. Moottoripyörätaksit ovat täysin epävirallisia ja jokainen, jolla on moottopyörä voi heti aloittaa työn seisomalla kadun varrella sanomalla ohikulkijoille ”Motorbike”.
Suomalaismatkaajan kanssa otimme tuk-tukin vankilamuseoon. Vankilassa olomme aikana satoi rankasti vajaan tunnin. Vajaan tunnin sade sai kadut tulvimaan pahimmillaan polviin asti vettä. Liikenne ruuhkautui täysin ja yhdessä risteyksessäkin odottelimm
e noin puolituntia paikallaan. Epämukavaksi istuskelun teki moottoripyörien putkista pöllähtänyt pakokaasupilvi. Kahtena seuraavana päivänä ilmiö toistui, eikä ollut mukava polkea normaalistikin vainosti tuoksastavien ja hieman sotkuisten markkinoiden läpi, kun 20 sentin vesikerroksessa lillui rehujen rämmäleitä, kalanruotoja, kananruhoja, kondomeja ja kaikkea muuta paskaa. Tulvaongelmiin oli yksinkertainen selitys. Kaupungissa ei ole katuviemäreitä tai sellaisia ei ainakaan silmiini osunut. Myös katuvalojen vähäinen määrä teki auringonlaskun jälkeisestä kaduilla kulusta pimeää.
Phnom Phenistä Siem Reapiin ajo oli helppoa kruisailua asfaltoidulla tiellä. Tai siis oli Damienille. Minä taas tein helposta ja yksinkertaisesta tuskaista ja vaikeaa. Tein ensimmäistä kertaa matkalla todella kovaa tehoharjoittelua ja pitkästä aikaa tunsin jaloissani, keuhkoissani ja sydämessäni kuinka pahalta tuntuu harjoittelu maksimisykkeen tuntumassa. Pari kovaa treeni päivää verottivat voimia niin, etten ole vielä jaksanut pyöräillä Angkor Watille. Kova rasitus ja sen jälkeinen lepo on ainoa lääke, joka saattaa saada minut kohoamaan polkupyörällä muutaman tuhannen kilometrin päässä olevalle 5400 metrissä sijaitsevalle Mount Everestin perusleirille.
On minullakin merkillinen arvojärjestys, kun asetan fyysisen harjoittelun etusijalle, ennen tutustumista mystiseen ja maailman suurimpaan uskonnolliseen temppeliin Angkor Watiin. Minä yksinkertaisesti saan enemmän revittyä irti fyysisen harjoittelun haasteellisesta kokonaisuudesta, kuin yhden antiikin aikaisen kaupungin kiertelystä, sillä en kuitenkaan jaksa pureutua syvällisesti alueen historiaan ja miettiä minkälaista elämä siellä on mahtanut olla 1200-luvulla. Sen enempää en saa kiksejä Khmeerien taidokkaasti kaivertamien suurien hindupatsaiden hyvin säilyneiden yksityiskohtien päivittelystä. Sen verran BBC:n Angkor Wat dokumentti on kuitenkin kiinnostusta asiaan herättänyt, että tein alueen nähdäkseni 600 km ylinmääräisen lenkin. Tai taisin sittenkin tulla tänne vain parantaakseni itseäni ihmisenä ja kerätääkseni pisteitä ”täytyy nähdä paikasta” päiväkirjaani. Eikös se niin ole, että se osoittaa sivistyneisyyttä, kun on käynyt ja on kiinnostunut tällaisista historiallisista paikoista ?
Seuraavat kaksi kuukautta minun pitäisi olla aivan jossakin muualla kuin pyöräilemässä mutaisilla teillä ja vastailemassa hello !-huutoihin Kambodzan ja Laoksen maaseudulla. Paikka, jossa minun pitäisi olla seuraavat kaksi kuukautta on kotisohvani ja pääelinkeinoni pitäisi olla Jalkapallon MM-kisojen ja Ranskan ympäriajon seuraaminen. Syntiä on niiden väliin jättäminen ja minun pitää kehittää netti-addiktio, jotta pysyn edes sen verran kärryillä tapahtumista, ettei tietämättömyyteni takia sentään odottamassa olevaa taivaspaikkaani viedä. Tosin netti-addiktion saavuttaminen täällä taitaa olla yhtä kiven takana kuin Suomessa palaneen ihon saavuttaminen (Vai kuinka on ? Täällä on ainakin mukavan helteiset kelit 
)
—–
Ps. Australia ja Thaimaa kuva-albumeihin lisäsin uusia kuvia. Uutuutena sivuilta löytyy Kambodza kuva-albumi. Päivitin myös ”Reitti”- ja ”Matkani maittain”-kohdan ajan tasaisiksi. www.pyorallamaailmanympari.com .
Ps. Vaihtoehtoisesti samaa matkaa voi seurata Damienin blogissawww.travellingslow.blogspot.com
Teillä
tallaamattomilla (Pakse 23 Kesäkuu 2006)
”To relax the mind is to lose
it” -Musonius
”Rentouttaa mieli on yhtä
kuin hävittää se”
”Some people say that
football is a matter of life and death.” -Bill Shankly
”Jotkut sanovat, että
jalkapallossa on kysymys elämästä ja kuolemasta
”Ah,
Cambodia! The roads are rough, the dust is out of control and pretty
much everything outside of Phnom Penh and Siem Reap is falling
apart.” -Mr Pumpy
”Ah Kambodza. Tiet ovat rouheita,
pöly on kontrolloimatonta ja melko tarkkaan kaikki Phnom Penhin ja
Siem Reapin ulkopuolella on räjähtämässä käsiin.”
—–
Angkor Wat
Angkor Thomin antiikin (900-1200)
aikainen kaupunki alue lukemattomine temppeleineen (mm. Angkor Wat)
on vaikuttava kokonaisuus. Minulla vähän lukeneella miehenalulla ei
kuitenkaan ole historiantuntemusta niin paljoa, että ymmärtäisin
ja pystyisin asettamaan Angkorin sivilisaation mahtavuuden sen
aikaisiin mittapuihin. Minulla ei ole edes mitään hajua mitä
ihmiset tuolloin ovat Suomessa puuhanneet. Ajan rapautttamat harmaat
temppelit ovat silmilleni ja mielelleni liian kaukaisia asioita,
jotta jaksaisin keskittyä niiden tutkimiseen. Suuret temppelit ja
taideteokset edustavat minulle vain jotakin hyvin vanhaa ja lähes
kuollutta. Angkor on hindulaisten aikaansaannoksia ja Kambodza on
tänä päivänä suurelta osin budhalainen maa. Damienin ”palkkaama”
opas selitti meille taideteosten edustamia tarinoita. Minulle täysin
vieraasta maailmasta olevat asiat menivät täysin yli hilseen.
Rehellisesti sanoen minua ei edes kiinnostanut koko käärmeenmaidon
lypsämis ynnä muut hindujumaitarinat.
Ymmärrän vain sen, että
kyseiset tarinat ovat olleet niiden luoneiden ihmisten
todellisuudentajun mukaisia ja heille hyvin tärkeitä. Yhtä
tärkeitä kuin amerikkalaisille Hollywood-elokuvat. Temppeleiden
seinät, portit ja patsaat ovat olleet ajan ihmisille sen aikaisia
kirjastoja, kaitafilmejä tai digitaalisia formaatteja, joissa
tarinat on kerrottu. Angkorin alueen suunnitelleet ja luoneet ovat
halunneet jotain entistä suurempaa, parempaa, toimivampaa ja
inhimillisempää. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi heillä on
täytynyt olla selvä ja vahva missio miten luoda kyseinen
sivilisaatio ja sen aikaan saaminen on vaatinut paljon työtä. Ja se
pelkästään se on kunnioitusta herättävää. Minä hahmotan
maailmaa hyvin pitkälti liikunnan pohjalta, koska siihen tuhlaan
suurenosan energiastani. Nämä muinaiset angkorilaiset hahmottivat
elämäänsä sukupolvelta toiselle kulkeutuneiden
hindujumaltarinoiden kautta. Hienoa, että kaikki eivät tukeudu
samaan jumalaa.
Vaikka minä en tarinoiden sanomaa
itselleni pystynytkään avaamaan, niin olen varma, että kun
asettautuisin aloilleni, jättäisin pyöräni hotellille ja
kävelisin rauhallisesti ympäri aluetta tutustuen taideteosten
sanomiin, niin löytäisin tarinoista paljon viisaita ajatuksia,
joista voisin imeä ja ymmärtää omaa pientä maailmaani paremmin
ja kenties jopa hieman muuttaa omaa maailmankuvaani. Kaikkiin
asioihin paneutumiseen aika vain ei riitä, sillä pyöräily, muu
treenaus, lukeminen, rentoutuminen, nukkuminen, venyttely ja syöminen
vievät oman aikansa ja jossain välissä pitäisi näitä
viestejäkin tuhertaa.
Nykypäivän virikkeitä täynnä
olevassa maailmassa on tehtävä valintoja mihin rajalliset
voimavaransa uhraa. Päätinkin jättää Angkorin tarkemman
tutkimisen asiantuntijoiden harteille ja voin sitten kotiin
palattuani vuosien kuluttua katsoa aiheesta vaikka uuden BBC:n
dokumentin ja näin saada kattava kokonaiskuva siitä, mitä
viisaammat ihmiset ovat tajunneet Angkorin sivilisaatiosta.
Möyrittyään tuhansia tunteja kukkamultalapio kädessä ja nokka
kiinni mudassa ja kivilohkareissa etsien todisteita teorioilleen tai
sitten ideoita uusille sellaisille. Katsokaapa tekin sitten se
dokumentti, niin minä pääsen luikertelemaan pois Angkorin
historian esittelystä.
En odottanut (ehkä näin olin
ennakkoluulojeni vanki) Angkorista juuri mitään vanhojen temppeli
raunioiden lisäksi ja sinne pyöräileminen ei sen enempää
jännittänyt kuin se, että löydänkö supermarketista
mysliä/kaurahiutaleita tai en. Tunsinkin itseni tyhmäksi ihmisten
joukossa, jotka olivat niin innokkaita valokuvaamaan ja
vaikuttuneiden oloisia. Saivatko ihmiset vastauksia joihinkin heitä
askarruttaneisiin kysymyksiin, joita he olivat aiemmin pohtineet ?
Ymmärsivätkö ja tiesivätkö he todella temppeleiden ja
taideteosten tarinoita ? Olivatko he kaikki paneutuneet historiaan
paremmin kuin minä ? Miksi ihmiset kulkevat niin nopeasti, eivätkö
he ihmiset kuitenkaan ymmärräkään jotain minulle ihmeellistä ?
Vai keräävätkö he vain pisteitä matkapäiväkirjoihinsa ? Mikä
merkitys tällaisilla historiallisilla paikoilla yleensäkin on,
etenkin minulle ?
Angkor oli
kuin kanariansaarten rantakadut lippalakkipäisineen, t-paitaisineen
ja vyölaukkuisine turisteineen. Tosin pohjoismaalaisten sijaan
siellä toohottovat pääasiassa japanilaiset. He saapuvat Kambodzaan
joko bussilla tai lentokoneella ja usein näkevät Kambodzasta vain
Angkor Watin. He vain päristelevät temppeliltä toiselle nähdäkseen
mahdollisimman paljon ja valitettavasti minä pahoin pelkään, että
monetkaan heistä eivät jälkeenpäin uhraa montaakaan hiljaista
hetkeä ja ajatusta Angkorille. Viime vuonna Kiinanmuuri, tänään
Angkor Wat ja ensi vuonna Hawaiji.
Vastauksien sijaan, pääni oli
tulvillaan kysymyksiä. En odottanut Angkorilta mitään. Sain
Angkorilta ehkä parasta mitä se voi minulle tarjota. Se sai pienet
aivoni ajatusten tulvista pippurisiksi. Olen ihminen, joka on hidas
ja tarvitsen aikaa ymmärtääkseni ylipäätänsä mitään. Näin
minä mielluummin istuskelin ja ajattelin minulle tärkeitä asioita
täysin uudenlaisessa ympäristössä, joka loi erilaista
perspektiiviä ajatuksiini. Se oli Angkorin suurinta antia minulle.
Enkä enempää voi vaatiakaan.
Kauppapoika
En siis oikeis pystynyt
asettautumaan 1200-luvun ihmisten asemaan ja enkä tempautua
hindutarinoiden vietäviksi. Sen sijaan pystyin asettautumaan
paremmin pienten kauppaa käyvien lasten asemaan. Ennen Angkor
Watille menoa pysähdyin istuskelemaan ja syömään mandariineja
leveälatvaisen ja vahvarunkoisen puun alle. Vieressäni istui
arviolta kahdeksan vuotias, ruskeaan ruudulliseen kauluspaitaan ja
oranssisiin collegehousuihin pukeutunut pikkupoika, jonka pikimusta
otsatukka oli poikamaisen hellyyttävästi sekaisin. Hän myi
baanaanin lehden sisässä paistettuja ja kookosmaidolla kostutettuja
riisi-banaani kääryleitä. Kääryleet olivat suussa sulavia. Poika
oli erilainen kuin suurin osa muista lapsikauppiaista, jotka olivat
kovin innokkaita ja yritteliäitä saamaan postikortteja ja huiveja
kaupaksi. Huudellen: ”You come back you buy, Ten card only
one dollar, Please sir buy, You come back you buy, You promise you
come back you buy” , ja minun lähdettyä ostamatta mitään
he vain vilkuttelivat iloisesti ja juoksivat perässä huutaen:
bye,bye !
Oranssipöksyinen poika oli
maltillinen ja vain esitteli mitä hänellä oli tarjottavana, eikä
hän sen enempää kääryleitään tyrkyttänyt. Hän ei
myyntityötään ottanut niin vakavasti ja hän piti välillä
istuskelutaukoja katsellen Angkor Watin vallihautaa tyyni ja
haaveileva ilme kasvoillaan. Hän oli selvästi enemmän
taiteilijatyyppiä kuin kauppapoika. Välillä hän haukotteli oikein
syvältä vatsanpohjasta ja näytti näin lapsityöläisten
inhimillisyyden, sillä muut lapsimyyjät näyttivät lähinnä
amfetamiinihöyryissä olevilta myyntitykeiltä, niin energisiä he
olivat.
Poika pysähtyi usein selvästi
haaveilemaan jostakin tai hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut
kaupitella äidinsä paistamia kääryleitä. Hänellä ei
välttämättä ole juuri koskaan aikaa leikkiä kavereidensa kanssa,
koska hänen tulee elättää perheensä. Lapset kehittyvät ja
oppivat leikkimällä, eivätkä tekemällä työtä. Työtä tekevät
lapset eivät ole terveellinen pohja yhteiskunnan kehitykselle,
heiltä puuttuu turvallisuuden tunne. Köyhyyden oravanpyörä on
näin valmis.
Soin pojalle pienen iloisen hetken
rankan työpäivän lomaan leikkimällä hänen kanssaan muutaman
kymmenen minuuttia ennen siirtymistä vallihaudan toiselle puolelle
Angkor Watin muurien sisäpuolelle.
Teimme kaikenlaisia pahoja
temppuja mm. ampumalla toisiamme minisimpukankuorilla alkeellisella
etusormiritsalla ja välillä poistuimme kaidalta polulta ja
vahingossa ammuimme ohi kulkevia turisteja, mutta siitä ei kotona
kerrota. Tyhjän juomapullon puhalsimme täyteen ilmaa ja sijoitimme
pullonkaulaan kiviä ja muita sopivan kokoisia esineitä ja lyömällä
pulloon riittävän kovaa tuli siitä oiva pikkutykki. Angkor Watilla
haaveilin puolisen tuntia ja tulin taas ostamaan pojalta yhden
lisäkääryleen ja leikimme naruleikkejä ja ihmettelimme kuin suuri
oli kämmeniemme koko ero. Damienin saavuttua oli aika jättää
hyvästit pojalle ja tehdä viimeinen vilkaisi yli sillan kohti
Angkor Watia ja iloisin mielin polkaista takaisiin Siem Reapiin.
Syvällä maaseudulla
Siem Reapista jatkoin Damienin
kanssa kohti Laosia, pientä syvällä Pohjois-Kambodzan maaseudulla
kulkevaa tietä pitkin. Suomessa tie olisi varmasti merkitty 1:20 000
peruskarttalehteen poluksi.
Alkumatka sujui leppoisasti
asfaltoidulla pinnalla jättäen pehmeät ja lopulliset jäähyväiset
Angkorin alueelle. En osaa yhtään sanaa Khmeeriä (häpeän
suunnattomasti, mutta sen verran hankalaa venguttamista kieli on
etten yksinkertaisesti pysty sitä oppimaan) ja ainoa tapa löytää
eteenpäin on pysähtyä ja ruveta toistamaan seuraavan kylän nimeä
ja viittoilla eteenpäin. Aina ihmiset eivät ole samalla
aaltopituudella kanssani ja vastauksen ulos saaminen ei aina ole
helppoa. Muutaman kilometrin päässä Angkorista keskellä risteystä
kysyin nuorilta sisaruksilta mihin päin pitäisi suunnistaa, että
pääsisin seuraavalle temppelille Beng Melealle. He puhuivat
poikkeuksellisen hyvää englantia ja ymmärsivät mitä sanoin.
Vastaus: ”Ei herra, ei herra, se on hyvin kaukana.
”Tiedän,
tiedän, mutta missä suunnassa se on.”
”Et voi ajaa
pyörällä sinne. Matkaa on 100 km (tod. 40 km)”
”Niin
missä suunnassa se on, että voin testata voiko sinne ajaa
pyörällä.”
”Ehkä sinun pitää palata Siem Reapiin
ja mennä moottoripyörällä sinne, maksaa ehkä 20 $.”
”Ei
haittaa, olen rikas, maksan vaikka 100 $, yritin vitsailla. Niin
mikäs on oikea suunta ?”
”Ei herra se on hyvin
kaukana.”
”Okei otan moottoripyörän. Olen muuten
matkalla maailman ympäri. Hei Hei ! ”
50 metrin päässä
moottoripyörätaksit ystävällisesti heti kysyttyäni osoittivat
kätensä oikeaan suuntaan.
Myöhemmin taisimme hieman eksyä
turhan pienille poluille. Mutta se ei lainkaan haitannut, sillä
kurvailimme lähes vitivalkoisella, kapealla ja hyvällä
hiekkatiellä halki kyläraittien, joita reunusti korkeat
kookospalmut ja puutarhat. Erityisesti mieleen jäi pienet, ehkä
kolmivuotiaat munasillaan tepastelleet pojankoltiaiset, jotka olivat
päässeet tekemään hieman pahojaan ja värjäämään turpansa
mustiksi noella. Voi, että heillä oli hauskaa, kun he jatkoivat
pahojen tekoa pusikossa. Ovat ne lapset kyllä aika hauskoja epeleitä
ja suurin murheeni matkallani onkin, etten näe 5-vuotiaan
pikkusiskoni kasvua isoksi tytöksi.
Löysimme muutaman mutkan kautta
Beng Melealle johtavalle päällystetylle tielle, mutta Beng Melealle
se helppo kurvailu sitten loppuikin. Siihen asti mihin turistit
haluavat mennä oli kunnon tie ja siitä eteenpäin kärrypolkua.
Damien polki helposti ja kevyesti, kevyellä, leveärenkaisella ja
jousitetulla fillarillaan pehmeillä ja upottavilla metsäpoluilla.
Minä sain kyllä maksaa korkojen kera mukavasta elämästäni eli
ruunsaasta tavaramäärästä sekä sliksirenkaista. Menoni oli
todellista tervanjuontia, kun työnsin, raahasin, ja vedin pyörääni
pehmeässä hiekassa. Istuttuani takaisin satulaan ei kestänyt
kauankaan, kun sain taas nieleskellä hiekkaa naama maassa. Kaaduin
lukemattomia kertoja. Etenin 5 km tuntivautia. Kenkäni olivat niin
täynnä hiekkaa, että varpaitani sattui. Kolotukseen sain
helpotusta hyräilemällä Didon Sand in my shoes kappaletta.
Sinkkumiehen vieraana
Onneksi illan tullen saavuimme
pieneen Kamboo ar nimiseen kylään ja sain tyhjentää kenkäni
hiekasta. Kylässä ei ollut sähköa, mutta koulu ja kaivo kylästä
löytyi. Kiitos avustustyölle. Kylässä oli ehkä 20 taloa. Kylässä
moottoripyörien sijasta ruuhkia aiheuttivat jaloissa juokevat
vaahtosammuttimen kokoiset lapset, kanat ja koirat. Melbournessa
kylän keskustan löysi, kun kulki korkeiden pilvenpiirtäjien
suuntaan. Tässä kylässä keskusta löytyi korkeimpien
kookospalmujen alta. Lähes eristyksissä olevassa kylässä oleminen
on todellista friikkishowta. Mitä ikinä teenkin niin talojen
verannoilta ja puiden takaa kurkkivat uteliaat ihmiset seuraavat
tarkasti jokaista liikettäni. Puhumattakaan ihmisringistä joka
minua ympäröi. Näissä kylissä hello !-huudot ovat harvinaisempia
ja ihmiset vain tollottivat, useimmat pilke ja nauru silmäkulmassa,
jotkut katseella joka viestittää: ”Mitä sinäkin täällä
teet, painu sinne mistä tulitkin.” Välillä olo tosiaan tuntuu
todella friikillä ihmisten ihmetellessä ihmeellisiä vekottimiani
ja avaruuspyöräilyvehkeitäni (kyllä vaihdan lycrashortsini
tavallisen näköisiin kunhan löydän sopivat ja vaihdan keltapaidan
muuhun väriin, muttä pitää nyt hieman itsetuntoani kohotttaa
näyttämällä Lance Armstrongilta.)
Kylissä on aina puheliaampia
miehiä joukossa ja eräs vajaa kolmekymppinen sinkkumies otti meidät
varjelukseensa ja tarjosi majoituksen puutolppien päässä olevassa
talossaan. Illallisella yhdistimme voimamme, kun hän kokkasi
riisistä ja meidän tonnikalasta ja munista maittavan illallisen.
Koko illan puhelimme keskenämme, mutta vallitseva kielimuuri teki
keskustelusta kovin hankalaa. Turhauttavaa, todella turhauttavaa,
sillä hänellä tuntui olevan paljon tarinoita kerrottavaksi.
Kylissä ei ole valoja ja
elämänrytmi kulkee auringonlaskun ja nousun tahdissa. Ihmiset
nostavat päänsä tyynystä ja perseensä puulattialta kello 5.30,
kun valo, lämpö, kukot ja rakit tekevät nukkumisesta epämukavaa.
En oikein tiedä mitä ihmiset aamulla touhuavat. Eivät syö, eivät
tee mitään työtä, vaan hengailevat vain ympäriinsä ja
juttelevat. Ehkäpä he ’lukevat’ Kambodzalaista sanomalehteä eli
juoruvat ja vaihtavat uutiset aamuisin naapureiden kesken. Taisi olla
maataloudenkierrossa meneillään helppo vaihe, sillä kaikissa
muissakin kylissäkin aikaa oli kovin paljon hengailuun ja pellot
olivat ihmisistä tyhjiä. Aamulla tajusin ottaa renkaistani
ylinmääräiset 4 baaria pois ja matka jatkui entistä sujuvammin.
Edellisenä päivänä tyhmästä päästä kärsi koko ruumis.
Viidakkopoluilla ajoa
Seuraavat neljä päivää
kuljimme tällaisistä puutalo-kookospalmu kylistä kyliin ja kylien
välissä taistelimme tietä eteenpäin viidakkopoluilla. Ajoittain
ajo oli rytmikästä pujottelua mutkaisilla ja kuoppaisilla
pikkuteillä, joiden svengaava rytmi toi todellista nautintoa menoon.
Minulle paskamaisinta oli pehmeässä hiekassa taapertaminen, koska
aina piti taluttaa. Damienin poljettua kauas horisonttiin. Usein
polku oli niin kapea, että usein pyöräni takalaukut laahasivat
kuivuneen puronuoman molempia seiniä ja kasvillisuus niin tiheää,
että piikikkäät kasvit repivät sääriin pikkuhaavoja. Yhteen
kylään jouduimme raahautumaan mutaisen riisipellon 50 cm-metrin
pientareilla ja niiltä putoaminen tarkoitti mutakylpyä. Usein
ylitimme pikkujokia pyöräilemällä niiden yli, mutta kerran joki
oli niin suuri ja silta rikki, että jouduimme kantamaan vehkeemme
yli uoman, kahlaten vyötäröä myöden kovassa virrassa. Heikommin
asiat olivat rekalla, koska se jouduttiin kokonaan tyhjentämään
tavaroista ja taistelu joesta ylöspääsemiseksi oli pitkä ja
meluisa. Yksi luontoisetu näissä pikkuteissä oli. Miljoonat kuopat
tekivät ruuanlaitosta helppoa. Muutama kilo perunoita, maitoa ja
suolaa pyörälaukkuihin ja lounaaksi oli tarjolla perunamuusia,
keittämisen hoiti murhaava kuumuus .
Tuuria kerrakseen
Spong oli pitkään mielissämme,
sillä se oli pitkällä matkalla ainut karttaan merkitty kylä ja
sitä toistamalla pääsimme uskomattomalla tuurilla useimmiten
oikeaan suuntaan ja jos emme päässeet niin ihmeen kaupalla aina
jostain metsän kätköistä ilmeistyi mies viidakkoveitsineen
pelastuksemme. Kertaakaan emme eksyneet kunnolla ja lisäksi
vältyimme sateilta yhtä kertaa lukuunottamatta (jos olisi satanut
rankasti olisimme siellä vieläkin) ja silloinkin otin siitä ilon
irti, kun olimme juuri saapuneet päivän päätteeksi pikkukylään.
Olin juuri kysynyt onko heillä pesupaikkaa ja alkoi sataa. Repisin
vaatteet pois ja suuntasin päinvastaiseen suuntaan kuin muut eli
sateeseen ja räystään alle suihkuttelemaan. Nautiskelin viileästä
suihkusta kuin en olisi huomannutkaan talon alla sateen suojassa
minua tuijottaneita kymmenpäisiä kyläläisiä. Suihkun jälkeen
lisäsin kyläläisten hämmennystä soittamalla minisoittimestani
hetkeen täydellisesti soveltuvan Beatlesin Hard days night
kappaleen. Näissä kylissä on hyvä ottaa kaikki rennoin mielin
ja sellainenkin aran asian kuin vessan suunnan kysyminenkin hoituu
relulla kyykkypäräytys demonstraatiolla. Aina ihmiset nauroivat
makeasti ja osoittivat tien vessalle. Koskaan en vessa löytänyt,koska
kaikki viittoilivat eri suuntiin, eli kai se vessa oli lähin
riisipellon nurkka. Sinne minä ainakin tarpeeni toimitin ja ei se
mikään ihme olekaan, että en vessaa koskaan löytänyt, sillä
puolella ihmiskunnasa ei sellaista ole käytettävissä ja maailman
talouskasvusta huolimatta lukema vain kasvaa, sillä 95 % maailmassa
syntyneistä lapsista syntyy Kambodzan kaltaisiin köyhiin
kehitysmaihin. Näissä kylissä ei ole kunnallista
puhtaanapitolaitosta, eikä kyläbulevardin varrella ole vihreitä
laatikoita, joista lemmikin omistaja voi ottaa muovipussin, johon
poimia puudelinsa paskat. Kylissä lehmät, koirat, kanat ja siat
juoksevat vapaasti ja paskakasoja on joka paikassa, eikä minun
todellakaan tarvinnut olla Hercule Poiret löytääkseni muutaman
näistä kasoista juuri pestyjen keltaisten Adidas-juoksutossujeni
alle.
Onnelisuus
Damien sanoi, että ihmiset näissä
pienissä kylissä ovat aivan yhtä onnellisia kuin
länsimaalaisetkin, vaikka heillä ei olekaan mitään. On totta,
että kylät ovat paljon sosiaalisempia ja lapsilla on paljon
leikkikavereita sekä naisilla juttutovereita, joiden kanssa tappaa
aikaa. Kylien arvomaailma on paljon vähemmän yksilöltä vaativa
kuin Suomessa. Suomalaisessa mallissa yksilön vastuu on suuri ja
häneltä vaaditaan menestyksen eteen aina vain enemmän ja parempia
tekoja, mutta hänellä on vapautta yllin kyllin. En todellakaan
tiedä kumpi malli tuottaa onnellisimpia ihmisiä, eikä
kiinnostakaan, mutta minua ei harmita, että olen syntynyt
suomalaiseen rikkaaseen ja siten vapaaseen malliin (, jossa minulla
oli mahdollisuus karata kaikesta vastuusta joka minua odotti aikusiän
kynnyksellä).
Koko käsite onnellisuus saa minut
mietteliääksi. Esitin Damienille kysymyksen ”Oletko onnellinen
?”, ensimmäistä kertaa elämässäni. Hän vastasi: ”Joskus
olen joskus en. No joo, kyllä nyt olen kun matkustan.” Itse en
tunne itseäni onnelliseksi, en ole koskaan tuntenut ja tuskin
koskaan tulen tuntemaankaan. En edes eläkkeellä, sillä tällä
eläkkeen kartuttamisvauhdilla eläkkeeni ei riitä edes
tekohampaisiin. Minulle onni edustaa jotakin saavuttamatonta ja
abstraktia tilaa, jonka arvot koostuvat minulle tärkeistä asoista
ja teen valintani elämässäni niiden abstraktien onnellisuuden
arvojen mukaan. Mielestäni paremmin ihmisen vointia kuvastaa
tyytyväisyys, joka koostuu siitä miten on pystynyt tekemään hyviä
ja oikeita valintoja siten, että ne ovat sopusoinnussa oman
arvomaailmansa kanssa. Tosin asian mutkikkaaksi tekee se, että
arvomaailma muokkatuu omien valintojen mukaan. Eli hyvinvointia ei
määrittele ulkoiset olosuhteet vaan yksilön tekemät valinnat.
Toki myönnän sen, että ulkopuoliset olosuhteet antavat aina
kehykset valinnoille, mutta sitä en myönnä, että ystävät,
terveys, perhe, rauha ja vauraus ovat avaimet onneen. Paremminkin ne
vain luovat hyvät edellytykset tyytyväisyyteen. Fakta on kuitenkin
se, että jos ei ole itseluottamusta, ei ole tyytyväisyyttä, aivan
sama asuuko lehmänpaskamajassa tai kuninkaallisessa kartanossa.
Punakhmeerien antama koulutus
Läpi ajamamme alueet olivat vielä
reilu kymmenen vuotta sitten Punakhmeerien alueita, eikä siellä
matkustamista suositeltu ainakaan vuonna 2003, jolloin opaskirjamme
on painettu (tämän tosin huomasin vasta jälkeenpäin.). Seuraava
Lyly nimisen naisen lainaus Robert Kaplanin The end of the earth
kirjasta kertoo mitä läpi ajamani kylät kokivat Punakhmeerien
toimesta 30 vuotta sitten.
”He herättivät meidät joka
aamu kello neljä. Joka aamu kovaääniset kiljuivat meidän korvaan:
’Angka kutsuu. Angka kutsuu sinut koulutukseen.’ Angka
oli järjestö. Siksi Punakhmeerit kutsuivat itseään. He olivat
niin salattuja etteivät edes käyttäneet sanaa kommunisti.
Kun he kutsuivat ’koulutukseen’, he tarkoittivat, että jotkut meistä
aiotaan tappaa kouluttaakseen toisia. Joka aamu he tappoivat ihmisiä.
Se oli normaali juttu. He pistivät sinut kaivamaan hautasi, solmivat
kätesi ja katkaisivat pääsi kirveellä. Kaikki tapot tehtiin
poikien toimesta, kolmestatoista viiteentoista vuotiaita. Nämä
pojat eivät tienneet mitään muuta kuin, että Pol Pol oli kertonut
heille, että olimme ihmisiä, jotka olivat pommittaneet heitä
metsässä. Joka päivä minä ajattelen, etten näe seuraavan päivän
auringonnousua. Koulutustilaisuuden jälkeen me työskentelimme
pelloilla 11.30 saakka. Sitten he sallivat meidän syödä riisiä ja
vettä seisoen. Sen jälkeen lisää työtä.”
Ihmiskohtaamisia
Loppukevennyksesi kaksi mieleen
jäänyttä ihmiskohtaamista pikkutiellä. Saavuimme Spongin pieneen
kylään hieman nälkäisinä, koska matkan varrelta ei ollut
löytynyt ruokaa ja jouduimme säännöstelemään ruokavarastojamme.
Kyselimme käsimerkein ensimmäisen talon isännältä mistä
löytyisi ruokaa. Hän kutsui meidät syömään. Mies keitteli
avotulella itse viljelemiään riisiä ja jotakin kasvilajia. Söimme
aterian hänen viisipäisen perheen parissa talon bambusta punotulla
lattialla. Seinillä oli avustusjärjestöjen julisteita, jotka kuvin
valistivat hygienian tärkeydestä. Kun nappailin kuvia hänen
perheestään ja näytin tuloksen kameran näytöltä, niin oli
perheessä ilo ylimmillään. Miestä jäi selvästkin askarruttamaan
jokin asia ja hän kysyikin lähtiessäni, että voisinko antaa
hänelle kuvan kameran sisältä, esittäen saippuakotelon valokuvaa
ja demonstroimalla valokuvan ulosvetämistä. Oli kova selittäminen
ja näyttäminen, että kuva on muistikortin sisällä eikä ykkösiä
ja nollia saa vedetyksi ulos. Tällaisia tilanteita varten pitäisi
olla mukana pikkutulostin.
Kysyimme ihmisiltä suuntaa
kymmeniä kertoja, mutta yksi tapaus jäi erityisesti mieleen. Olimme
tienristeyksessa keskellä avointa ja osittain hakattua metsää jo
lähellä tien loppua ja määränpäätämme Stung Trengiä. Olimme
taas iloisia, kun näimme tytön metsässä ja uskoimme hänen
tietävän oikean suunnan. Huutelimme hänelle Stung Trengiä ja
hän pysähtyi, mutta ei vastannut mitään. Hän käänsi hitaasti
pyörän nokkansa kohti meitä ja alkoi pyörällä meitä kohti.
Tämä aamupyjamaan ja aurinkohattuun pukeutunut teinityttö tyynen
rauhallisesti vain ajoi ohitsemme metrin päästä, kasvoillaan
värähtämätön Monalisailme. Koko ajan toistelimme Stung
Trengiä ja yritimme kaikilla tavoin elehtiä, että hän
noteeraisi meidät, mutta hän vain jatkoi menoa kuin
hidastetusta filmistä ja 100 metrin päästä kaartoi takaisin
metsään. Voi olla, että tyttö oli hieman peloissaan, kun kaksi
mutaista äijänkörilästä hutelee keskellä metsää, mutta miksi
hän tuli suoraan meitä kohti, eikä puhunut mitään ? Ihmiset
käyttäytyvät joskus hieman kummasti, kun puskista ilmestyy kaksi
valkonaamaa munamankeleilla.
Laos
Siellä ollaan, mutta tapahtumista
siellä ei hiiskuta vielä mitään. Odottakaa Vientianeen (700 km)
saakka.
—–
Ps. Hyvää syntymäpäivää ja
huomista nimipäivää Jukka Salmiselle !
Ja muille toivotan vain hyvää
juhannusta !
Onneksi Kamdodzasta löytyy tänä päivänä
parempiakin teitä. Tosin, jos ei ole mutaa niin on pölyä.
