Tarinoita Tiibetistä


<<Kiina tarinoihinMatkatarinat | Intia ja Nepal tarinoihin>>

Img_9750

Friedship Hwy (Kathmandu 8 joulukuu)

”Happiness is not something ready made. It comes from your own action.” -Dalai Lama

”Onnellisuus ei ole jotakin valmiiksi tehtyä. Se tulee omasta toiminnastasi.”

”I have been to Nepal, but i would like to go to Tibet. Must be a wonderful place. I don’t think there is anything there, but i would be nice place to a visit.” -David Attenborough

”Olen ollut Nepalissa, mutta haluaisin mennä Tiibetiin. Mahtaa olla upea paikka. En usko, että siellä on mitään, mutta olisi hieno paikka vierailla.”

—–

Jatkoin päiväkirja linjalla. Lupaan lopettaa tähän tämän romaanien kirjoittamisen, jotta jaksaisitte lukea jatkossa tätä pidemmälle.

Lhasa

Yarlung laakso saatti minun loivaa alamäkeä pitkin Tiibetin sielun ja sydämen Lhasan porteille. Kaupunkia reunustivat tiibetiläiset maalaistalot, mutta Lhasan ollessa Tiibetin taloudellinen keskus, ei talon katoilla kuivatettu ohraa, vaan taloja ympäröivät matalat kasvihuoneet. Muutama kilometri ennen Lhasaa avautui talojen välistä näkymä kaupunkiin. Ensimmäisenä katseeni metsästi Dalai Laman ja Tiibetin hallituksen entistä majapaikkaa, nykyistä kiinalaismuseota, 999 huoneen Potala Palatsia. Kuivan ja tasaisen jokilaakson ja 5000 metrin vuorien ympäröivän kaupungin keskustasta toisilta rakennuksilta ulottumattomiin kurkotti suuri puna-valkoinen rakennus. Vihdoinkin näin sen koko mahdin, Kiinan kommunistisen puolueen mahdin. Rakennus osoittautui kiinalaiseksi kerrostaloksi, joita nousee Lhasan laitamille kuin sieniä sateella, jotta Puolueen suunnitelma 30 000 vuosittaisesta kiinalaisesta sisäänmuuttajasta Lhasaan pysyisi aikataulussa. Lhasassa on noin 200 000 asukasta.

Puna-valkoinen kiinalainen kerostalo sai minut jatkamaan matkaa pää painuksissa. Jossakin vaiheessa niskalihakseni kuitenkin päättivät oikaista pääni takaisin pystyyn ja silmiäni hiveli oikean Potalan mahti. Kiinalaiset 20 sentin paksuisista betonielementeistä rakennetut 20 vuotta pystyssä pysyvät rumilukset suorastaan vikisivät pelosta, metrien paksujen seinien ja xxxx vuotta vanhan Potalan vartioidessa kaupunkia omalta kukkulaltaan. Kun suuri kerrostalo oli jäänyt jo taka-alalle, sai Potalan jyhkeä olemus näyttämään kaupungin keskustan matalaksi niitetyltä ohrapellolta.

Ylitettyäni kaupungin keskustaan johtaneen sillan, ei kestänyt kauankaan tajuta, että kiinalaiset ovat tukahduttaneet paljon muutakin tiibetiläistä kuin näkymän kaupungin laidalta Potalalle. Sillan molempia päitä vartioi kaksi tiukkaa, vihreään univormuun pukeutunutta poliisia. Sillan toisessa päässä oli poliisilaitos. Ensimmäisessä liikenneympyrässä Lhasan menoa tarkkaili muutama valkohanskainen liikennepoliisi. Lhasa on suhteellisesti Kiinan poliisirikkain kaupunki. Vain Shanghaissa sanotaan olevan enemmän Valtion Turvallisuus Osaston(SSB) poliiseja kuin Lhasassa. Lisäksi kaupungin kaikkea toimintaa tarkkailee PSB, PLA, PAP, liikenne poliisit, Barkhor poliisit……… jylhää käsi ojossa ja leuka korkella olevaa, kaupungia isännän ottein tarkkailevaa Mao Tse Tungin patsasta en Lhasassa nähnyt.

Pyöräiltyäni halki kiinalaiskaupunginosan suorien katujen, kolkkojen kerrostalojen sekä ohi niiden alakerran nuudeliravintoloiden, moottoripyörä korjaamoiden, vaatelikkeeiden, pikkuputiikkien ja muiden rihkamakauppojen, oli tunnelma kuin missä tahansa kiinalaiskaupungissa. Raffaelin opaskirjasta revityn Lhasan kartan avulla tieni kulki turistien suosimalle tiibetiläiskaupunginosalle Barkhorille. Barkhorin sydämessä sijaitsee Tiibetin pyhin rakennus, Jokhang temppeli. Barkhor ja Jokhang ovat Tiibetiin viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia vaeltaneiden pyhinvaeltajien kohde. Syödessäni eväitäni Jokhangin aukion rappusilla, tajusin ettei sanonta ”Tiibetiiläiset ovat kärsivällisiä, he jaksavat odottaa vapautta”, ole tuulesta temmattu. Pitkään pyhiinvaellus oli kiellettyä, mutta se sallittiin uudestaan 80-luvulla. Tiibetiläiset eivät unohtaneet Jokhangia. Aukio ja Barkhorin pyhiinvaelluskierros oli täynnä eri puolilta Tiibetiä tulleita pyhinvaeltajia. Aukiolta minä pyhinvaelsin hotellin hakuun.

Paluu Jokhangille

Kolme seuraavaa päivää vietin tiivisti netissä ja sängyssä hoidellen rästiin jääneitä bisneksiä. Olin niin kiireinen, etten ehtinyt edes vilkaista kilometrin päässä ollutta Potalaa lähietäisyydeltä.

Kolmen bisnespäivän jälkeen minulla oli kolme päivää aikaa tutustua Lhasaan. Suunnistin valokuvaamaan Lhasan sielulle Barkhorille ja sen sydämeen Jokhang temppelille. Tämä satoja vuosia vanha alue on varmasti elänyt hyvin terveellisesti, sillä sen sepelvaltimoiden eli kapeiden katujen varsilla ei ollut havaittavissa minkäänlaisia tukoksia. Sadat erinäköiset, värikkäät, nauravat, rukoilevat ja nopeasti vaeltavat pyhiinvaeltajat sekä jaloissa jatkuvasti pyörivät kerjäläiset olivat liikaa väsyneelle keholleni, enkä jaksanut keskittyä metsästämään valokuvia vilkkaasta ihmismassasta.

Lähdin väsyneenä pois ja päätin ostaa Jokhang-aukiolla kauppaatehneeltä muslimimieheltä kuivattuja hedelmiä nostamaan verensokerini pirteämmälle tasolle. Valitettavasti minulla oli ostosten maksamiseen vain 100 yuanin seteli (10 euroa). Ilman hinnan kysymistä ojensin setelin myyjälle. Mustaan nahkatakkiin pukeutunut epäsiisti hiuksinen, vääräleukainen, laiha ja kierosilmäinen nuorimies lähti hakemaan vaihtorahoja viereisestä pikkukaupasta. Takaisin tullessaan hän naputteli taskulaskimeen hedelmäpussin hinnaksi 78 yuania. Suostuin maksamaan 15 yuania. Hän pyysi rahaa uudestaan. En kuulemma ollut vielä rahaa antanut. Koskaan en enää nähnyt 100 yuanin seteliäni, enkä myöskään saanut nostettua verensokeritasoani kuivatuilla hedelmillä. Parin minuutin rahan takaisin kyselyn jälkeen myönsin tappioni ja edessä oli karvaan kalkin nieleminen. Tapahtumasta en voi syyttää kuin omaa tyhmyyttäni. Hän teki työtään parhaaksi osaamallaan tavallaan. Minä tiedän pelisäännöt ja minun pitää pysyä hereillä niitä noudattamaan. Vaikka myyjän teko oli yksi alhaisimmista tavoista varastaa ja osoittaa suurta henkistä heikkoutta, olin minä siinä tilanteessa vieläkin heikompi. Myyjä tajusi sen, onnittelut hänelle ! Sosialistinen Kiina ei ole oikeusvaltio, Kiinassa vahvat lyövät heikkoja.

Luostarilla

Edellispäivänä Jokhangilta hotellille paluun jälkeen oli koko buddha-buddha- money-money-barkhor-barkhor -Tiibet tulla korvista ulos. Pidin päivän väliä Barkhorin melskeestä vieraillen skottitaiteilijan kanssa luostarissa, joka oli ennen kiinalaisten vapautusta maailman suurin. Kun Allan hitaan ja hengästyttävän kahden kilometrin mäen jälkeen lopulta sai itsensä raahattua Drepung-luostarin porteille, saimme nauttia luostarin arvokkaasta ja vanhentuneesta tunnelmasta. Sokkeloisten käytävien jokaisesta päästä löytyi pieni kullattu pikkutemppeli, pyhiinvaeltajat ihmettelivät kuinka nousta ylös temppeleille johtavia rappusia ja kumartelivat kaikkien kullattujen patsaiden välissä. Munkit söivät välitunnilla raakoja pussinuudeleita pääholvin etupihalla ja välitunnin loputtua he kävelivät takaisin holvin sisään lukemaan buddhalaisia tekstejä. Ihan mukava luostarikierros, mutta jäi silti minun viimeiseksi Tiibetissä. Tietysti taaskin siksi, että olen onnettoman laiska kävelemään.

Tiibet, tuo ’parempaan ja tasapainoisempaan elämään johtavien jooga ja meditaatio kirjojen’ hehkuttama lumisten vuorten ja syvän sinisen taivaan, sekä tasapainoisten ja valaistuneiden buddhalaisten ihmisten maailman katolla sijaitseva mystinen, mutta paratiisimainen valtakunta ei onnistunut avaaman hengisten valaistumisteni lukkoani edes Drepung luostarin jakinvoilampun hajuisten kultaisten temppeleiden kätköissä.

Edelleenkin minua askarrutti miten rahan antaminen täysin terveelle parikymppiselle miehelle tai tuhansien kilometrien käveleminen Lhasaan vain tullakseen höpisemään omituisia ja pyllistelemään kullattujen patsaiden edessä, voi tuottaa hyvää karmaa seuraavaa elämää varten. Kuitenkin tunnettu tosiasia on se, että tiibetiläisillä ja etenkin korkea-arvoisilla lamoilla on erityislaatuisia henkisiä kykyjä, kuten taipumuksia ennustamiseen ja telepatiaan, mutta tuskin tiibetiläinen buddhalasuuskaan on koskaan politiikalta vapaa ollut. Pyllisteleviä pyhinveltajia katsellessani ajattelin, että johtavat lamathan voivat laatia minkälaisia hyvään karmaan johtavia lakeja tahansa ja ihmiset ovat valmiita vaikka hyppäämään kaivoon hyvän karmanperässä. Karma on buddhalaista politiikkaa.

Paluu Barkhorille

Seuraavana päivänä palasin kameran kanssa Jokhang aukiolle ja Barkhor kierroksen kaduille. Hieman paremmin levänneenä ja valmistautuneena Jokhang avautui uudenlaisena elämyksenä. Edellispäivänä ylenpalttinen erinäköisten ihmisten ruuhka ja kymmenet valokuvattavat kasvot olivat voimilleni liikaa, mutta uusi yritys antoi uutta syvyyttä ihmiskirjon tarkasteluun.

Yli miljardin asukkaan manner-Kiinassa ihmiset eivät juuri vaatetukseltaan toisistaan poikkea, kiitos värittömille, kaikkialle tunkeutuneille han-kiinalaisille. Tiibetin 2.5 miljoonan (6 miljoonaa mukaanluettuna ympäröivät maakunnat) suuruiseen väestömäärään sen sijaan mahtuu kaiken karvaisia ja näköisiä ihmisiä. Barkhor on alue, johon Tiibetiläiset kokoontuvat ja siellä on nähtävissä Tiibetin asukkaiden koko kirjo. Kirjon näkemiseen ei tarvitse kuin istua Jokhang temppelin edustalla katselemassa tiibetiläistä pyhiinvaeltajien catwalkia. Ihmiset kulkevat pienissä ryhmissä ja pukeutumisvariaatioita näkee lähes yhtä paljon kuin ryhmiäkin. Etenkin päähineiden kirjo on valtavan monipuolinen.

Olen miettynyt mikä on lopulta asia joka ajaa tiibetiläisiä joukolla pyhiinvaellusmatkalle Lhasaan ja muille pyhille paikoille. Tässä kuten kaikissa muissakin asioissa on turha miettiä tekemisen ’järkevyyttä’. Mielestäni hienoa on se, että joka puolelta Tiibetiä tulevilla, eritavalla elävillä ja jopa eri kieltä puhuvilla ihmisillä on yhteinen haave ja päämäärä, jota he ovat tulleet Lhasaan toteuttamaan. Länsimaissa ihmisillä ei enää juuri ole tunteenpaloa yhteisiin asioihin, vaan ihmiset ovat pirstoutuneet harrastamaan ja kiinnostumaan kukin omista asioistaan. Me henki on kadonnut. Lhasassa on aina käynnissä tiibetiläisten pyhiinvaeltajien yhteiset juhlat.

Lepoa, lepoa, lepoa…..

Viisumin umpeutumispäivä antoi Lhasassa oleskeluun ja jalkojen palautteluun aikaa vain kuusi päivää. Lhasaan saapuessa minulla oli paljon bisneksiä rästissä ja siellä olisi myös paljon nähtävää ja koettavaa. Edellä mainitut seikat johtivat siihen, että en kuuden päivän aikana ehtinyt rentoutua juuri lainkaan ja kävelin aivan liian paljon, molemmat pahinta mahdollista myrkkyä palautumisen hidastumiseen. Kuuden päivän jälkeen en todellakaan ollut valmis jatkamaan matkaa yli 5000 m vuorten. Päätin pitää yhden lisä välipäivän, josta siitäkin tuli kiireinen vielä rästissä olleita bisneksiä hoitaessa.

Keho on viisas ja se ottaa väkisin sen mitä sille ei anneta. Minä tulin kipeäksi lähtöä edeltävänä yönä. Seuraavan päivän makasin kuumeisena sängyn pohjalla. Samoissa merkeissä kului seuraavakin päivä. Neljä ylinmääräistä pyöräilyvapaata välipäivää minun piti kuumeen johdosta viettää. Lähtiessäni vihdoin matkaan, oli viisumissani jäljellä enää kymmenen oleskelu päivää Kiinassa.

1.päivä

Lähtöpäivän aamuna oli poikkeuksellinen ilo vetää jalkaan pyöräilykengät, sillä jalkateräni eivät olleet tehneet tuttavuutta näiden haisevien tohveleiden kanssa 11.PÄIVÄÄN !. Syy moiseen laiskuuteen oli kolmen viikon lähes yhtenäisestä pyöräilystä koituneet rakkulat takapuolessa, jotka tekivät istumisesta kovin kipeää saavuttuani Lhasaan. Ei paljoa kiinnostanut kampien veivaaminen kaupunkikierroksia enempää, koska satulaan istuminen vastasi kivun määrässä kuumalle kiukaalle pyllähtämistä.

Aina nauravaiset, mutta vähemmän auttavaiset tiibetiläishotellin naiset olivat lähtöpäivän aamuna kovin totisia, eivätkä he suostuneet palauttamaan minulle huoneen takuumaksua. Minä kuulemma en ollut maksanut takuumaksua, jonka jokainen hotelliin sisäänkirjautuva maksaa. Toinen 100 yuanin rehellisyyssulka Lhasalaisten hattuun.

Ajofiilis ei ollut aamulla muutenkan taivaissa ja pohjalle se romahti kiinalaisten neuvottua minut väärälle, manner-Kiinan Urumqista tulevan uuden junaradan asemalle johtavalle tielle. Ehkä he tiesivät etten vielä ollut nähnyt tuota kiinalaisen insinööritaidon voimannäytettä, jonka tarkoitus on tuoda uusi uljas kehitysaalto Tiibetiin. Kuten kaikissa muissakin suurissa hankkeissa Kiinassa, on junaradassakin kääntöpuolensa joista ei kukaan ota selvää. Radan on tarkoitus parantaa tiibetiläisten vapautta ja elintasoa, yhdistäen Tiibetin manner-Kiinan liikenne- ja kauppareitteihin. Radasta on kuitenkin hyötyä vain Kiinassa asuville ja turistibisneksessä mukana oleville tiibetiläisille. Junan luomisen jälkeen kiinalaiset joukkoryntäävät asumaan ja vierailemaan Tiibetiin. Jo ensimmäisenä vuonna juna on nostanut Tiibetin kiinalaisten viiden suosituimman turistikohteen joukkoon Kiinassa. Se on myös väline, jolla Puolue aikoo tunkea 30 000 kiinalaista Lhasaan vuosittain. Junan mukana kiinalaiset tuovat lukuisan joukon uusi kauppoja ja betonirakennuksia Lhasan katukuvaan ja Lhasan talousluvut pomppaavat hurjasti ylöspäin. Se riittää Puolueelle, sillä se on osoitus, että tiibetiläiset ovat hyötyneet. Todellisuudessa tiibetiläisille jää käteen vain muruset ja itse asiassa tiibetilästen virta käy pois päin Lhasasta, alueille joissa he saavat olla kiinalaisilta rauhassa.

Onneksi pääsin ylittämään jokitasangon kuivin jaloin ilman siltaakin ja jouduin tekemään vain 15 km ketunlenkin. Neljän enemmän tai vähemmän sairaan päivän jälkeen jalat olivat kovin tunnottomat, kuin puupökkelöitä olisi pyörittänyt. Iloa apeaan tunnelmaan toivat mukiinmenevät maisemat ja iloiset maalaiset, joiden olemassaolon olin jo unohtanut vähemmän iloisessa Lhasassa. Tienpäälle tosin ilmestyi Lhasasta tuttu, mutta turisteilta huomattavasti tyhjemmässä Itä-Tiibetissä selvästi harvinaisempi tapa, kerjääminen. Valokuvatessa ojentui ihmisten käsi lanttien toivossa ja talojen pihoilta pojat juoksivat perääni intresseissään muutama lantti.

Ajelin verkkaisesti halki maisemien, joissa lukuisat jokitasangon lampiin heijastuneet vuoret muodostivat upeita kaksoismaisemia. Edes tasaisella ajo ei ollut tyhjillä jaloilla nautinnollista ja kurvasin 75 km pyöräilyn jälkeen pikkukaupungin kiinalaishotellille. Jouduin maksamaan 50 yuania vaatimattomasta huoneesta ja leijonan lailla päin naamaa huutanut korkeaääninen naiskokki rahasti minulta 25 yuania yhden ruokalajin ateriasta, jollaisesta olin aamulla maksanut 10 yuania. Suihkua muutaman vuoden vanhassa hotellissa ei ollut ja pesin itseni teevedellä. Hotellin hinta-laatu suhde oli huono, palvelu surkeaa. Huonon palvelun ja hinta-laatu suhteen ilmiö on tuttu muistakin kiinalaisista pikkukaupungeista Tiibetissä. Miksi ?

Tiibetiin tulevat kiinalaiset ovat yleensä kotonaan manner-Kiinassa menestymättömiä yrittäjiä, jotka ovat tulleet Tiibetiin uuden mahdollisuuden motivoimana. He sitoutuvat pysymään ja työskentelemään Tiibetissä sopimuksesta riippuen yleensä noin 3-5 vuotta ja saavat Puolueelta taloudellisia tukia ja verohelpotuksia Tiibetin kehittämisprojektin nimissä. Usein heiltä jää kotiin osa perheestä tai ainakin lähisukulaiset. Kiinalaisissa elää myös uskomus, että korkeailmanala on huonoksi terveydelle, tuhoten ensin keuhkot ja sitten sydämen, joten saapuessaan heillä on tietynlainen Tiibetin puolesta itsensä uhraamisen mieliala. Mielialan vahvistumista lisää Puolueen tuet, joiden saanti kasvaa asumiskorkeuden mukaan. Tiibetiläiset eivät todellakaan aina ota kiinalaisia vastaan lämminsydämisesti, edes suuri osa tiibetiläisistä huorista ei suostu makaamaan kiinalaismiesten kanssa.

Tiibetin pikkukaupungeihin saapuvat kiinalaiset tuskin ovat bisnesjärjen suurimpia jättiläisiä. Siihen lisättynä edellä mainitut seikat sekä ankarien ja karujen olosuhteiden huomioiminen auttavat ymmärtämään mm. hotellien usein onnetonta hinta-laatu suhdetta, huomionottaen myöskin sen ettei pikkukaupungeissa ole kilpailua, joka potkisi hotellien omistajia kehittämään toimintaansa. Tavalliset kiinalaiset tulevat Tiibetiin ensimmäiseksi saadakseen itselleen jonkinlaisen toimeentulon, mutta heillä on ’Tiibetin kehittämisohjelman’ nimissä myös vilpitön tarkoitus auttaa tiibetiläisiä kehityksessä. Käytännön toteutus on useimmiten hienoa ideaa ontuvampi. Kiinalaisilla ei todellakaan ole helppoa Tiibetissä, he ovat muukalaisia vieraalla maalla. Sovitun muutaman vuoden Tiibet-pestin loppumisen jälkeen monilla ei ole rahaa palata kotiin. He pysyvät muukalaisina vieraalla maalla.

Kiinan suoltama rahamäärä 2.5 miljoonan asukkaan Tiibetiin on suurempi kuin Yhdysvaltojen kehitysapu 700 miljoonan asukkaan Afrikkaan.

Vaikea päätös

Hotellin vastaanoton setä otti minulta sisäänkirjauduttuani 50 yuanin takuumaksun. Aamulla uloskirjauduttuani ei setä palauttanut minulle 50 yuanin takuumaksua ja harmikseni tajusin sen vasta muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupungista. Takuumaksu meni sedän taloudellisen tulevaisuuden takaamiseen.

Koko aamupäivän jalkani tuntuivat yhä tyhjiltä ja painiskelin ajatuksen ”mennäkö vaiko eikö mennä Mt. Everestin perusleirille” kanssa. Päätin luopua Tiibetin matkan kohokohdalle menemisestä. EPL:lle meno olisi vaatinut kolme ylinmääräistä pyöräilypäivää hitaalla vauhdilla. Olin tehnyt jo 1.5 kk kevyttä pyöräilyä ja se tuli jo korvista ulos eikä sen jatkamisella olisi harjoituksellisesti mitään merkitystä. Päätin levätä Shigatsessa kaksi päivää toipuen taudista kunnolla ja tehdä Tiibetin loppumatkalla hieman tehokkaampaa pyöräilyä. Minulle on tärkeämpää oma tasapaino, kuin hienojen paikkojen näkeminen. Väsyneenä Everestille meneminen olisi tyhjä arpa. Jos pystyn tasapainoiseen, vauhtia vaihtelevaan pyöräilyyn, voi jokainen pyöräilypäivä olla nautinto.

Kymmeniä kilometrejä vastatuuleen puskettuani olivat tyhjät jalkani valmiit lopettamaan pyöräilyn ja käänsin pyöräni oikealle olevalle jokitasangon hiekkäsärkälle. Pystytin pienen telttani sinne. Pesulla kävin jääkylmässä kirkasvetisessä pikkulammikossa.

Shigatseen

Tuttuun tapaan Herra Prinsessa Ruusunen taas nukkui telttayönsä huonosti, alustan oltua liian kova ja lämpötilan oltua liian kylmä tai kuuma. Aamulla koin ihmeen, renkaani puhkesi ensi kertaa Kiinassa.

Pysähdyin syömään eväitäni tienvarren puna-valkoisen betoniporsaan päälle. Syvän sinisen taivaan alla jokitasangon pienet lammet heijastelivat aamuisia auringon säteitä, laakeat täysin puuttomat vuoret erottuivat taivaan rannasta terävin ja syvin harmaan-punaisin sävyin ja tien vasemmalla puolella valkoiset maalaistalot kylpivät auringossa ja tien vieressä jakit etsivät ruohontynkiä karuksi kynnetyltä pellolta. Ihastellessani tätä todellista ”mielten-Tiibetin” maisemaa, käveli ohitseni kauniisti pukeutunut nainen, laulaen pukeutumistakin kauniimmin perinteiseen joikaamista muistuttavaan tiibetiläiseen tapaan. Suuni jäi ammolleen ja lusikkani puoliväliin suuni ja tsampakeppuni väliin, minun pysähdyttyä ihailemaan näkyä, joka sai minut ensi kertaa todella tuntemaan Tiibetiin omaleimaisuuden. Hetki oli rauhallinen.

Keskipäivän saavuttua aloin tuntea jaloissa tuttua voiman tuntoa. Heräsin ylös kuolleista ja vihdoin tuntuma jaloissa vastasi sykemittarin lukemia. Lisäsin aavistuksen vauhtia ja saavuin Lhasan toiseksi suurimpaan kaupungiin Shigatseen hyvissä ajoin ennen pimeää.

Suomalaisen matkaajan minulle lahjoittaman opaskirjansivun kartalla löysin valitsemalleni hotellille vaivattomasti. Hotellin hinnastossa ei kuitenkaan ollut yhteismajoitushuoneen hintaa ja vastaanoton poika sanoi 110 yuanin huoneen olevan halvin ja vasta käännyttyäni pois hän sanoin, että yhteismajoitus maksaa 30 yuania, lisäten kuitenkin, että älä kerro viereisessä pedissä olevalle miehelle mitä maksan, sillä hän maksaa 40 yuania. Lhasasta lähtien ihmiskohtaamiset paikallisten kanssa ovat useimmiten sisältäneet epärehellisyyttä tai kerjäämistä.

Shigatse oli kuin mikä tahansa kiinalaiskaupunki Tiibetissä, jossa 100-paikkaiset nettikahvilat olivat sunnuntaina täpöten täynnä pelejä pelaavia nuoria ja kiinalaiset hörppivät cappucinoa ja lusikoivat leivosta ostoskeskuksen pihan aurinkovarjojen alla, tiibetiläisten syötyä kuppinuudeleita samaisen keskuksen portailla, heidän lastensa kerjättyä rahaa ohi kulkevilta ihmisiltä.

Shigatsen Tashiltumpo luostari seisoi kuitenkin vielä vanhassa loistossa kaupungin kupeessa. Tosin munkkeja siellä on enää kymmenesosa entisestä loistosta. Luostari on kotipaikka Tiibetin toiseksi tärkeimmälle hengelliselle johtajalle Panchen Lamalle. Vuonna 1995 Kiinan kommunistinen puolue nappasi Dalai Laman valitseman 6-vuotiaan uuden Panchen Laman ja hänen perheensä teillä tietämättömille ja he ovat yhä tänä päivänä vangittuina tuntemattomassa Kiinan kolkassa. Kiina istutti maailman nuorimman poliittisen vangin tilalle oman Panchen Lamansa, tietysti kiinalaisten sivistyneeksi kouluttaman. Olen myös kuullut huhuja huhuista, jotka huhuavat, että jotkin Tashiltumpon munkeista eivät olisikaan aitoja munkkeja, vaan kiinalaisia vakoojia, todellisia possumunkkeja.

Tuulinen tie loistoon

Vietin Shigatsessa varmuuden vuoksi kaksi päivää, jotta palautuisin sairaudesta täysin ennen kovaa loppu matkaa. Yhä uudelleen ja uudelleen karttaanii tutkittuani ja kilometrejä laskettuani päätin tarkistaa tyhjänkin arvan ja kivuta Mt. Everestin perusleirille, vaikka aikaa viisumissa oli enää viisi päivää ja matkaa 600 km, jossa olisi kuusi yli 5000 m huipun ylitystä ja yli 300 km hiekkateillä ajoa. Laskin, että hyvässä säässä 5 päivää olisi mahdollista ja aikaa kuluisi korkeintaan seitsämän päivää, sillä sanoihan iloinen pyörillä matkustanut ranskalaispariskunta matkalla vallitsevan aina myötäisesti puhaltava tuuli.

Tiukan aikataulun johdosta budjetoisin ensimmäiselle päivälle 160 km, sillä tie olisi upouusi asfalttitie ja matkalla olisi vain yksi 4600 metrin vuorenylitys.

Koska matalilla sykkeillä taapertaminen tuli jo korvista ulos, päätin nostaa keskisykkeitä noin kymmenellä, antaen keholle hieman erilaisia ärsykkeitä toivoen, että kehon palutumiskyky riittää superkompensaatioon. Vahvoilla jaloilla puskin halki kovan vastatuulen yhdeksän tunnin ajan, sydämen sykyttyä hieman turhankin kovaa, sykkeen oltua noin 20 pykälää aikaisempia päiviä korkeammalla. Matkalla ajattelin taas hylätä Everest suunnitelman päivän kovuuden johdosta.

Kova työni johti minut Lhatsen pikkukaupunkiin juuri ennen pilkkopimeän tuloa. Ensimmäisellä vaatimattomalla hotellilla kysyin, onko hotellissa suihkua. Nuori tyttö vastasi, ettei Lhatsessa ole suihkua. Vanha tarina, en mennyt hotelliin, jossa ensimmäiseksi valehdellaan päin naamaa. Seuraava hotelli oli loistokkain Tiibetissä näkemäni. Hotellin suurien ovien ja loistokkaan aulan ulkopuolella ajattelin ettei yrittänyttä laiteta. Vastaanoton takaseinällä ollut messinkinen hinnasto osoitti halvimman huoneen maksavan 280 yuania, kalleimman huoneen hinta pelästytti minut niin, etten sitä muista. Sanoin hinnan olevan aivan liian kallis ja kerroin pystyväni maksamaan vain 60 yuania. Neiti käski minun odottaa hetken ja soitti yhden puhelun. 60 yuanin tarjous hyväksyttiin, kunhan nukkuisin samassa huoneessa jonkun toisen kanssa. ”Oma huone maksaisi 100 yuania.”, kertoi neiti. ”Maksimini on 80 yuania”, sanoin. Nukuin yöni yksin, nauttien lämpimästä suihkusta, steriloidun länsimäisen vessan puhtaudesta, lämmitettävästä joustinsängystä, TV:stä ja ilmastoinnista (ei paljon iloa -13 asteen pakkasessa, mutta teki oloni arvokkaaksi).

Yli myrskyisän vuoren

Hyvin nukutun luksusyön jälkeen jatkoin aamulla matkaa 8 asteen pakkasessa Everest mielessä. Asetin tavoitteeksi 140 km ja kaksi 5200 m huippua. Aamu sujui pimeissä ja hyytävissä merkeissä, mutta jalkani pelasivat uskomattoman hyvin ottaen huomioon edellisen päivän yhdeksän tunnin tehokkaan ajon. Kohosin ensimmäiset sadat metrit vaivattomasti, kunnes navakka vastatuuli tuli hidastamaan menoani niin, että kiipesin loivaa mäkeä ylös vain kävelyvauhtia ja 5220 metrin huipulla, joka oli korkein Tiibetissä, tuuli oli niin kova, että en meinnannut pysyä pystyssä.

Mäenpäällä oli edessä reilun 50 km alamäki ja ajattelin sen sujuvan tuulesta huolimatta parissa tunnissa ja aikaa jäisi vielä toisen, Everestille johtavan 5200 vuoren ylitykseen. Huipun tuiverrus oli kuitenkin tyyntä myrskyn edellä. Lähes viisi tuntia taistelin tietä halki vastaan puhaltaneen myrskytuuleen ja hiekkamyrskyjen. Huimimmillaan tuulenpuuskat olivat niin kovia, että ne pysäyttivät menoni täysin ja minun oli käperryttävä pyörän ympärille suojaan, jotta olisin pysynyt tiellä ja saanut suojaa hiekkapuhaltimen tapaan kasvoja hionneelta hiekalta. Keskinopeuteni päällystetyssä alamäessä oli 11 km/h !

Saavuessani Shegariin (uusi Tingri) seitsämän tunnin sykerikkaan veivaamisen jälkeen olin vielä voimani tunnossa ja innokas jatkamaan vielä kolme tuntia ennen pimeän tuloa, mutta järkeni käski pysähtymään majataloon ja ravitsevan ruokapyödän ääreen, sillä yöstä 5000 metrissä kesäteltassa olisi tullut uneton. Olin niin latautunut, että en tuntenut väsymystä, vaan innokkaasti keräsin tietoa Everestille johtavasta tiestä, sieltä palanneilta Jeeppi-turisteilta. Saamani tiedot: matka 113 km, tie erittäin pomppuinen, nousua yli 2500 m, kovasta tuulesta en mainintaa kuullut. Päätin ajaa Everestin perusleirille yhdessä päivässä, vaikka yleinen mieipide sitä äärimmäisen vaikeana pitikin, mutta siitähän minä vain innostuin yrittämään. Heräsin seuraavana aamuna kello kuusi ja lähdin matkaan pilkkopimeässä.

Everestille

Aamulla nuori poika sovitusti heräsi puoli seitsämältä avaamaan minulle majatalon portin oven, jotta pääsin otsalampun valossa Everestin valloitukseen. Muutaman kilometrin päässä poliisi pysäytti minut passintarkastukseen. Poliisiasemalla hytisi myös edellis-iltana tapaamani englatilaiset tytöt ja nuori mies. Toinen tyttö blondille yllätyksettömän tapaan jätti passinsa Lhasan hotelliin, koska arveli ettei sitä tarvitsisi. Hän ei päässyt Everestin valloitukseen.

Kahdentoista kilometrin pimeässä pyöräilyn jälkeen sininen tienviitta johdatti minut vasemmalle, 101 km Everestin perusleirille (EPL) johtavalle tielle. Onni oli aikaisessa herätyksessä, sillä ensimmäisen kylän päässä olleella tarkastus-/lipunmyyntipisteellä ei ollut vielä ketään hereillä. En jaksanut odottaa unikekojen heräämistä ja siten säästin 65 yuania (6.5 e). Kylästä alkoi 20 km siksakkia ylös 5150 metriin kohonnut vuoitie. Kymmenen aikaan tuttu ystävä tuuli ilmaantui sekä ilahduttamaan, että pillastuttamaan minua, sillä vuoronperään mutkien jälkeen ajoin joko myötä tai vastatuuleen, eli matemaattisesti oli tyyntä. Olin tyytyväinen saavutettuani Pang La-huipun suunnitellussa aikataulussa. Katseltuani huipulta horisontissa kohonnutta neljää yli kasitonnista vuorta (Cho Oyu 8153 m, Lhotse 8501 m, Mt. Everest (Qomolangma) 8848 m ja Makalu 8463 m), olin yhä luottavainen pääsystä samana päivänä ihailemaan auringonlaskua Everestille.

Huipulta alas 4200 metriin laskenut hiekkatie oli selvästi mutkaisin jota olen laskenut. Kymmenistä neulansilmä mutkista vauhdikkaasti kiihdyttäminen piti keskisykkeen yhtä korkealla kuin ylös noustessakin. Mäen loppupuolella kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni pyöräilykypärän toimivuutta, otettuani yhden mutkasta ulostulon hieman epätarkasti. Kypärä pelasi hyvin, reikä tuli pään sijasta kypärään, eikä jäljellä olleet vähät järjen hiveneet päässeet vielä kallosta karkuun.

Kahdeksantonnisten vuorten takana ollut laakso oli ruti kuiva, mutta sinnekin olivat tiibetiläiset tiensä löytäneet. Vuorilta virtaavasta matalasta ja kivikkoisesta joesta he saavat elämää ohrapelloillensa. Ohrapellot olivat jo niitetty. Muutaman kilometrin myötätuuleen jälkeen tie kääntyi tuulta vastaan. Tuuli oli kova. Tie oli todella pomppuinen. Niitetyiltä pelloita kohosi tuulen mukana hiekkaa. Lapset kerjäsivät rahaa ja roikkuivat takatelineessäni. Myös aikuiset kerjäsivät rahaa. Edellä mainituista seikoista johtuen käytin reilun 20 km lähes tasaisen pätkän ajoon yli kolme tuntia. Zommug kylän jälkeen tuuli yltyi niin kovaksi, että tasapainoilin ja heittelehtisin tien laidalta laidalle vauhtini oltua noin 5 km/h. Kovimmissa puskissa oli taas painuttava matalaksi suojaan hiekalta ja tuulelta. Vastatuuli oli selvästi kovin, johon olen koskaan pyöräillyt. Kolme kuluttavaa päivää alkoivat jo painaa ja aloin väsyä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ihmisiä ei paljon ulkona ollut, mutta nekin vähät tuntuivat olevan kiinnostuneita vain rahoistani. Otettuani valokuvan, alkoi sanominen: ”Hello, money, money,money, hello”. Olin ollut Kiinassa jo lähes neljä kuukautta ja kyllä oppinut mitä sanaa kiinalaiset käyttävät, kun harmittaa, eikä kiinnosta. Samaan tapaan kuin armeijassa huudettiin: Taakse, POISTU !!!, minä tokaisin: Money, MEIJO !!! Päälle viekas hymy ja kädet vetäityivät housun taskuihin ja suut sulkeutuivat.

Viimeisessä kylässä 25 km ennen EPL:ä, mottooripyörää paksun punaisen untuvatakin suojassa kovassa tuiskeessa korjannut mies tarjoi minulle majoitusta ja ruokaa. Kieltäydyin ja jatkoin matkaa seuraavalle mutkalle. Näin loivasti horisonttiin kohoavan kuoppaisen ja myrskyisän tien. Järki-minä voitti minäenperkelepysähdy-minän ja palasin miehen luo. Suuren talon yläkerrasta löytyi idyllinen tiibetiläiseen tapaan koristeellinen keittiö/oleskeluhuone, jonka yhdelle sivustalle olleille leveille penkeille heitin makuualustani ja heittäidyin levolle. Mutusteltuani kasviskeksejä tilaamaani ruokaa odotellessa,katsoi talon emäntä minua pitkään ja omituisesti. Puolituntia odoteltuani pyysin riisiä uudelleen ja jo alkoi hihat heilua, mutta ilmassa oli edelleen outoa jännitystä.

Mies sai moottoripyörä rempan valmiiksi ja astui lämpöiseen (suhteellista), pienen vedenkeitto-tulisijan lämmittämään keittiöön. Hän osoitti minulle jalkojeni suunnassa olluttu Dalai Laman kuvaa ja kotialttaria. ”Katsos vain siellähän se pyhyys itse paistattelee.” Isäntä heittäytyi puolimakuulle auringonsäteiden valaisemalle alttarin edessä olleelle penkille. Sisään tupsahti myös ujo nuori nainen ja puhelias komea nuorimies. Nuori nainen seisoi pitkään tulisijan vieressä puhumatta mitään, mutta hymyillen muiden keskusteluille jatkuvasti. Loppuillan hän kerisi villaa huoneen pimeässä nurkassa, puhumatta mitään. Nuorimies puhui senkn edestä, hänen laskettua isännän kanssa 15 sentin paksun satojen eurojen rahanipun arvoa. Karussa ja syrjäisessä laaksossa Tiibetissä miehet laskivat rahanippuja kuin villissä lännessä, leikkivät kännyköillä ja kauppasivat minulle Sony-digitaalikameraa.

Pitkän odottelun ja parin kymmenen kasviskeksin jälkeen emäntä kiikutti pöydälleni perunoita ja riisiä, lisäsin varastostani joukkoon rehuja ja kuivattua jakinlihaa. Ruokailtuani hyppäsin takaisin makuulle. Isäntä taas esitteli Dalai Laman kuvaa. Silloin tajunnassani välähti, että minä nuija makasin penkilla haisevat jalkani osoitettuna kohti alttari ja Dalai Lamaa. Tiesin kyllä säännön, mutta käytännön tilanteessa en ollut ennen ollut.

Minun mentyä nukkumaan alkoi neljän hengen seurue pitää äänekästä iltaelämää hiljaista nuorta naista lukuunottamatta. Sanat lensivät halki suuren huoneen, musiikki soi kahden metrin päässä korvistani, täysillä. Nuori mies näpytteli puhuvaa taskulaskinta, täysillä. Olin väsynyt ja aloin ärsyyntyä, täysillä. Päähäni otti tietysti se, että tarvitsin lepoa ennen seuraavaa päivää, mutta myös se, että mies pyysi minut vieraakseensa rahan takia ja siten odotin myös jonkinlaista kunnioitusta maksavaa asiakasta kohtaan, vaikka makasinkin alkuillan jalat Dalai Laman suunnassa. Puoli yhdeltätoista otin kamani kantoon ja kysyin mistä löytyy hiljainen paikka nukkua. Sellaista paikkaa ei ollut tarjolla ja he pikku hiljaa hiljentyivät yöpuulle.

Ärtyisyyteni ja hermostuneisuuteni oli selvä merkki fyysisillä ja psyykkisillä rajoilla olosta. Kun polkee koko päivän (ja kaksi edellistä) suurella temmolla ja keskittymisellä, ei kehossa ja mielessä ole voimia muuhun kuin seuraavaan samanlaiseen päivään kekittymiseen ja kaikki vastoinkäymiset saavat enemmän tai vähemmän ärtyisäksi. Tervettä ? Ei.

Kulttuurierot saavat silloin tällöin itseni mietteliääksi. Minä en välittäisi lainkaan, vaikka vieraani pyllähtäisi Tarja Halosen kuvan päälle. En tuntisi sinänsä tarpeettoman teon häpäisevän Tarja Halosta, enkä uskoisi siitä kenellekään koituvan huonoa onnea. Sen sijaan minä kyllä pitäisin radioni ja turpani kiinni vieraani painuessa pehkuihin. Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Väsyneenä minä unohdin edellisen. Minulta meni hermot.

Everestin tyrmäys

Edellisillan hulinasta huolimatta unta tarttui takaraivoon mukavasti, mutta siitä huolimatta vointini oli kolmen reisiriehuntapäivän jäljiltä aavistuksen apea. Mieleni Everestin valloitus tilaan kirvoitti aamun hentoinen myötätuulen vire. Onni oli, että järki-minäni voitti edellisenä iltana, sillä samassa paikassa, jossa edellisenä iltana myrsky hiivutti vauhtini 5 km/h:n sykkeeni jyskyttäen vinhasti, ajoin tänä aamuna leikkitevevällä helppoudella 8-9 km/h.

Syödessäni hypertsampaa (resepti salainen) aamuauringon loisteessa kirkasvetisen ja kivikkoisen joen rannalla, tempaise tuuli matkaansa ruokapurkkini kannen ja istuinalustan, jotka lopulta päätyivät hyiseen jokeen, mutta tulevat kyllä voimaan lämpimästi, jos vain jaksavat pysyä virran matkassa aina Intian valtameren lämpöisille aalloille asti. Viimeisellä kymmenellä kilometrillä vastaani puhalsi tämä jo tihutöitä tehnyt tuuli.

90 minuutin kuluttua seuraavaksi ruokailtuani sainkin jo ihastella äitivuori Mt. Everestiä (Qomolangma). Vaikka sen pohjoisseinämä ei mitään huikaisevaa maisevaa verraittain kaukaa katsottuna tarjonnutkaan, vangitsi se silti katseeni magneettimaiseen tapaan.

Loppumatkalla perusleirille yritin haukan katseella metsästää Tingriin johtavaa 60 km oikopolkua, mutta koskaan ei katseeni sen haaraa löytänyt. Saavuttuani Rongbu-luostarille EPL:n kupeseen, aloin kysellä Jeeppi-kuskeilta ja turisteilta suuntaa oikopolulle, mutta vastausta en saanut. Tiedottomana päivän jatkosta jatkoin EPL:llä. Matkalla kysyin kolmelta kävellen liikkeellä olleelta turistilta ovatko he tietoisia tien olemassaolosta ? Eivät olleet. Kysyin millä he aikovat poistua Everestiltä ? ”Jeepillä parin tunnin päästä”, kuului kreikkalaismiehen vastaus. ”Mahtuuko mukaan ?”, kysyin. Salaman iskun nopeudella Everest tyrmäsi minut ja mielentilani hyppäsi hetkessä helppoon Jeeppi-kyyti vaihtoehtoon ja päätielle palaamisen pehmeällä Jeepin takapenkillä loikoillen.

Pyöräilin muutaman kilometrin kohti EPL:ää ja kohdalleni pysähtyi harmaa Jeeppi, josta kreikkalaismies huusi, että kuskille sopii minun kyytiin hyppääminen. Olin kolmen kilometrin päässä tavoitteesta, josta olin haaveillut Alice Springsin kirjastosta asti, jossa tutkisin Tiibetin opaskirjoja ja karttoja ja nyt kreikkalaismies huusi hyppäämään Jeepin kyytiin paikassa, josta en edes nähnyt Everestiä nähnyt. Anosin armoa, että voisin pyöräillä seuraavan ylämäen päälle ottamaan valokuvan. Mäen päältä ei maailman korkeinta kukkulaa näkynyt ja jatkoin EPL:lle johtavalle suoralle, nähden vihdoinkin lähietäisyydeltä vuoren, jonka kartalta tutkiskelu sai kymmenvuotiaana isovanhempien luona vietetyn sateisen ja tylsän päivän ajan lentämään vauhdikkaasti. Opettelin karttakirjasta kaikkien maanosien korkeimpien vuorien korkeudet ja nimet ja ainoa, jonka tarkka korkeus yhä soi korvissani oli Everestin 8848 metriä (Nepalin mukaan, muuten 8850 m). Tiedettyäni 1-2 km päässä perusleiriltä, että kovasta työstä huolimatta en ehkä koskaan tulisi näkemään kauan mieltäni kirvoitanutta perusleiriä, pidin lyhyen hiljaisen hetken vuoren kanssa ja näin mielessäni ensimmäisten ( vuonna 1953) vuorenvalloittajien nepalilaisen Tenzingin ja uusiseelantilaisen Hilaryn tarpovan ylös Everestin rinnettä hurjassa myrskyssä ja pukeutuneena hassun näköiseen happinaamariin. Oli aika pystyttää kameranjalka ja ottaa muistoksi kelvollinen valokuva. Samassa Jeeppi hurahti paikalle ja hoputtamisen tunnelma syöksähti ilmoille. He parkkeerasivat Jeeppinsä ja itsensä suunnittelemani kameranjalan paikalle ja sen sijaan pyysin kreikalaismiestä ottamaan kuvan minusta pyöräillessäni kohti Everestiä. Mies oli aivoja käyttämätön kuvaaja ja keskittyi enemmän ihailemaan kamerani nopeutta kuin sopusointuisen kehyksen tallentamiseen. Kymmenien sarjatulella otettujen kuvien joukosta poimin yhden kelvollisen, josta leikkaamalla sain nettisivukelpoisen. Matka Everestille ei ollut tyhjä arpa. Tapaaminen Everestin kanssa jäi tyhjäksi arvaksi.

Hyppäsin kiireellä Jeepin muhkealle takapenkille. Sitten Bangkokin taksin en ollut autossa istunut ja vauhti oli pyöräilijälle päätähuimaavaa. Pyörällä Tingriin menoon olisi kulunut kaksi todella pitkää pyöräilypäivää, mutta nahkatakkiin ja tummiin aurinkolaseihin sonnustautunut kultasormuksinen komea tiibetiläismies käsitteli Jeeppiään sellaisella vauhdilla, että Tingri Ilmestyi horisonttiin alle neljässä tunnissa. Kuski ei ajanutkaan päätiellä Shegariin (uusi tingri), vaan vanhaan Tingriin. Se tiesi sitä, että minä hukkasin 50 km tasaista Friendship highwaystä. Koska en löytänyt Tingriin johtavaa oikopolkua, olisin minä ilman Jeeppi-kyytiä valinnut samaisen tien. Jokien halkomasta, märästä ja mutaisesta vastatuulen pieksemästä tiestä olisi pyöräilemällä tullut kuluttava. Vanhassa Tingrissä olin tyytyväinen ilmaiseen Jeeppi-kyyti vaihtoehtoon, koska säästin kaksi pyöräilypäivää, joista koituisi 100 e lisäsakkoa Kiinan rajalla.

Jeepin kyydissä tajusin kuinka hienoa pyörällä on matkustaa. Jeepin takapenkillä ei ole tietoakaan tuulesta, kastelevista joista, pölystä, kylmyydestä, väsymyksestä, alamäistä tai ylämäistä, jopa tien kuoppaisuus on pyörään verrattuna kovin vieras käsite Jeepin iskunvaimennukselle. Kaiken lisäksi Jeepin kyydissä ei synny minkäänlaista kontaktia paikallisten ihmisten kanssa ja hyviä valokuvaustilanteitakin lentelee ohitse kuin tuhkaa tuuleen. Vanhat miehet toki napsivat kymmeniä valokuvia ohi kulkevista ihmisistä, läpi liikkuvan auton likaisten ikkunoiden. Useina iltoina ryven itsesäälissä tutkiessani päivän valokuvia, joissa on ollut asetukset väärin, kehys rajattu huonosti, pölyä tupsahtanut linssiin, itse tai kamera ollut liian hidas tai ainakin terävyys kaukana optimaalisesta. Kaikki se pään vaivaaminen valokuvaamisen takia ja miehet taiteilevat huljuvassa autossa pikkukameroidensa kanssa ja napsivat itseä ainakin kohtuullisesti tyydyttäviä valokuvia. Itselläni on tapana tehdä kaikesta vaikeaa ja mikä pahinta, mitä enemmän opin asioista, sitä vaikeampia ne minulle ovat.

Söötteihin vaaleanpunaisiin väreihin pukeutunut kiinalaistyttö ei valokuvannut, hän kärsi korkean ilmanalan happivajeesta ja möllötti pulleat ja näppyläiset kasvot tyynyssä auton nurkassa. Voi noita lukuisia kiinalaisperheiden hemmoteltuja (yhden lapsen politiikan johdosta yleensä ainoita lapsia) ja niin lutuisasti kiukutteleviä teinityttöjä.

Tunnelma kiristyy

Tingristä lähdettyäni tavoitteenani oli polkea 85 km yli yhden 5100 m huipun. Tasangolla kulkeneella tiellä, jolla ravasi enemmän hevoskärryjä kuin autoja, taitoin matkaa halki kovan vastatuulen, niin kovan, että lähes kuuden tunnin pyöräily johdatti minut vain 60 km päähän Tingristä. Koko päivänä pyöräily ei maistunut. Kaksi kilometriä ennen Ritz-majataloa minun oli tehtävä ennen kokematon teko, pysähdyin puoleksi minuutiksi vetämään henkeä ja keräämään voimia loppurutistukseen. Vastatuuli koveni jatkuvasti, eikä minulla ollut enää mitään annettavaa. Voimattomalla mielellä ja tyhjillä jaloilla oli nöyryyttävää polkea vasten Tiibetin puuttomalla tasangolla puhaltanutta kylmää, hiekkaista ja kovaa myrskutuulta. Kotitaloni viereisen vanhustentalon rollaattori pelotonkin (pääjoukko pyöräilykilpailussa) olisi tallustanut Jeeppien lailla ohitseni. Itä-Tiibetissä leikittelin vuorilla, neljä ensimmäistä päivää poljin vahvasti halki myrskyn, mutta 70 km ennen viimeistä huippua ja Nepaliin laskevaa alamäkeä, Tiibet nylki minusta voimat. Tiibet on paikka, joka karsii mestarit oppipojista. Oppipoikien on turha leikkiä Tiibetissä.

Viimeinen veto

Aamulla majatalon huoneessa ei ollut mukava pyyhkiä kasvoja levyksi jäätyneeseen pyyhkeeseen ja ajatuskin kylmien pyöräilyvaatteiden pukemisesta sai ihoni kananlihalle. Sisällä lämpöä oli -3 atetta ja ulkona lähes -15 astetta, oli korkea aika jättää hyvästit hyytävälle Tiibetin ylängölle. Matkaa Ritz-majatalosta Thong La-huipulle oli enää 35 km, mutta heräsin aamulla aikaisin, jotta saisin ajaa edes hetken ilman vastatuulta ja varmasti ehtisin Kiinan rajalle ennen sen sulkeutumisaika kello kuutta.

Huipulle johtaneelta tieltä avautui hulppeat näkymät kasitonniselle Shishapangma vuorelle. Jalkani olivat väsyneet, mutta jaksoin pyöräillätyydyttävällä temmolla yli kahden 5000 m huipun. Huipulla ruokailin Mt. Everestin ja sen pikkusisarusten muovaamassa ulkoilmakeittiössä yhdessä tiibetiläisen moottoripyörämiehen kanssa. Minä söin tsampaa, hän lampaanaivoja.

Huipulla oli pyöräilyt Tiibetissä ohi ja voisin lasketella vain päivän myöhässä ulos Kiinasta, niin ainakin ajattelin.

Ongelma yksi: Paikallisen maanmittauslaitoksen miehet ovat määritelleet ”maailman toiseksi pisimmän alamäen” sellaiseksi krapulapäivänä, sillä todellisuudessa se sisälsi ainakin kymmenen nousukilometriä. Ongelma kaksi: Suoraan laakson pohjaa alas laskeneella tiellä vastaani puhalsi kova tuuli. Ongelma kolme: Edellisten ongelmien johdosta pyöräilin 55 km alamäkeen noin neljä tuntia ja olin Kiinan rajan sulkeutumisajankohtana 50 km päässä rajasta ja taas yhden 50 euron lisäpäivän myöhässä. Ongelmien yhteenveto: Huipulla odottaneen alamäen johdosta psyykkisen ponnistelu kapasiteettini nollaantui ja pyöräiltyäni 10 km/h alamäkeen, minua vitutti ja väsytti ankarasti. Ensimmäistä kertaa matkallani kiroilin äänen ja hakkasin hermostuksissani ohjaustangoa sotkiessani ”maailman toiseksi pisimmässä alamäessä” ylämäkeen ! Kun ennakko- odotukset ja todellisuus eivät kohdanneet, minulta paloi päreet, jo toistamiseen neljän päivän aikana. Kehossani ei riittänyt virtaa sopeutua odottamattomaan lisäponnisteluun, eli olin ajanut itseni hetkelliseen ylikuntoon.

Asettautuessani Nyalamin modernissa kiinalaiskaupungissa yöpuulle, olin pyöräillyt 42 tuntia suhteellisen kovatehoisestikin kuudessa päivässä ja suurin huolenaiheeni (kuten yleensä) oli superkompensaation toimivuus. Superkompensaatio ? Esimerkki: Syksyllä pitkäaikaisesta vaimostaan eronnut Lasse Löysämaha lupaa kavereilleen pubissa, että kesällä hänellä on sellaiset rantaleijonan rintalihakset, että hän pongaa paikalliselta biitsiltä naisen kuin naisen. Lasse aloittaa punnerrukset uuden yksiönsä olohuoneessa ja saa ensimmäisen treenikerran kolmessa sarjassa toistot 9, 7 ja 6. Hyvin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta Lassen kehoa silti sattui niin, ettei se ei moista rääkkiä enää toistamiseen halua ja niinpä se aloitti lihasten, luuston ja hermoston vahvistamisen ensikerran varalle. Onneksi Lasse oli lukenut parturin miestenlehdestä, että levossa lihakset vahvistuvat ja täten hän malttoi pitää viisi päivää taukoa punnertamisesta. Seuraavalla kerralla hän sai toistot 10, 8 ja 6, eli keho oli superkompensoinut edellisen harjoituskerran ja valmistautunut kestämään saman rasituksen helpommalla ja toisella treenikerralla Lasse oli jo aavistuksen voimakkaampi, tissit tosin vielä roikkuivat. Kevään tullessa Lassen hormonit kuitenkin alkoivat hyrrätä uudella temmolla, eikä hän malttanut noudattaa miestenlehden neuvoja ja hän alkoi punnertaa joka toinen päivä. Hyvästä alusta huolimatta Löysämahan kehityskäyrä pysähtyi nopeasti ja kääntyi lopulta laskuun. Lasse antoi keholle nopeammin uusia ärsykkeitä kuin keho ehti vastata vanhoihin ärsykkeisiin. Vahvistava superkompensaatio ei toiminut, vaan Löysämahan rinta- ja ojentajalihakset menivät peiton alle piilon rajusti rääkkäävää Löysämahaa, eivätkä tulisi päivänvaloon ennen täydellistä lepoa. Lasse Löysämahan ylikunto, eli lihasten väsymys ja ”toimimattomuus”, oli kehon puolustusmekanismi liian suurta rasitusta kohtaan.

Itselleni kolme viimeistä pyöräilypäivää olivat palautumiskyvylleni liikaa ja jouduin ponnistelemaan enemmän, kuin mihin kehostani ”helposti” riittää virtaa. Jos olisin voinut levätä kolmen ensimmäisen päivän jälkeen muutaman päivän, olisi superkompensaatio toiminut ja olisin jatkanut matkaa kestävämmillä jaloilla. Muutaman lepopäivän jälkeen olisin taas voinut tehdä kolme pitkää päivää, palauttaa muutaman päivän ja olisin taas vahvistunut, mutta jouduin viisumin umpeutumisen takia pyöräilemään kuusi pitkää päivää peräkkäin, johon kehoani en ole harjoittanut ja sen johdosta viimeiset päivät tuottivat keholle niin suuren määrän väsymystä, että arvioin palautumiseen kuluvan jopa kaksi viikkoa. Palautumiseen kuluvana aikani olisin optimaalisessa tilanteessa voinut tehdä uusia kehittäviä harjoituksia ja pystynyt sinäkin aikana pitämään kuntokäyrää ylöspäin suunnattuna. Minulla on ollut tapana tehdä tällainen 40-60 tunnin treeniviiko joka vuosi, mutta vain kerran. Tämän vuotinen rykäisy tuli hieman liian aikaisessa vaiheessa, enkä ollut siihen valmis, en henkisesti enkä fyysisesti. Nyt pitää vain rukoilla ja toivoa (tai vaihtoehtoisesti syödä, venytellä, hieroa, maata sängyssä ja treenata kevyesti), että keho hoitaa Tiibetin tyhmyydet siedettävässä ajassa, jottei käy kuten Löysämahalle.

Nepaliin

Nyalamista maailman toiseksi pisin alamäki oli vihdoinkin alamäki, joka lasketteli halki havumetsäisen ja lukuisten vesiputousten piiskaaman rotkon. Tiibetin rajakaupungissa Zhangmussa puuttomat ja karut 80 km takaiset maisemat muuttuivat saniaisalustaiseksi lehtimetsäksi ja banaanipuitakin tienvarteen ilmeistyi. Kylmän Tiibetin jälkeen Zhangmun lämmin lähes 20 asteen kostea henkäys rohkaisi minua riisumaan suuren osan vaatteissani. Myös monet muut tulevat Zhangmuun riisuutumaan, jopa vieläkin lämpimämmästä Nepalista tulevat miehet riisuutuvat Zhangmusssa. Kiinalaiset tytötkin tulevat Zhangmuun riisuutumaan. Zhangmussa kaikki riisuutuvat.

Laskin mutkaisia teitä pitkin ohi vuorenrinteellä olevan modernin Zhangmun bordelli-baarien, aina Kiinan tulliin asti, jossa sain ennen aikaisen joululahjan. Minun ei pitänyt maksaa 1000 yuanin kahdesta yliviivytystä päivästä johtuvaa sakkoa.

Nepalin puolella päällystetty tie, kerrostalot, neonvaloiset bordelli-baarit, nettikahvilat ja supermarketit muuttuivat mutaiseksi hiekkatieksi, puuhökkeleiksi, nurkkajuottoloiksi, puskaradioon ja vaatimattomiksi pikkukaupoiksi.

Asetin Kaakkois-Aasiaan treenamisen tavoitteeksi kunnon, jolla pääsee Himalajan mäet taluttamatta ylös. Tavoite onnistui. Nyt on edessä uudet kujeet ja uudet haasteet. Tavoitteista kerron vasta niiden toteuduttua tai niiden jäätyä toteutumatta.

Kathmandusta jatkan Länsi-Nepalin kautta Intiaan.

—–
P.S. Liikaa liian huonoja kuvia ilmestynyt Keski-Tiibet kuva-albumiin.

P.S. Jos sinulla on liikaa liian hyviä pyöräilyvalokuvia, lähetäpä ne Alastairille www.alastairhumphreys.com. Hän on tekemässä pyöräilyvalokuvaus kirjaa maailman ympäri. Tähän asti saapuneita kuvia osoitteessa http://picasaweb.google.com/alastair.humphreys/Sample1?authkey=I257W81SN_nFFrdissLE_jxT-bY

Img_8254_1Tämä ja 91 muuta uutta kuvaa Itä-Tiibet kuva-albumissa. Kannattaa myöskin kurkata miltä näytti viimeinen 300 km Pohjois-Yunnanissa.

Tiibet  (Lhasa 6 marraskuu )

”In the practice of tolerance, ones enemy is the best teacher.” – Dalai Lama
”Suvaitsevaisuuden harjoittelussa vihollinen on paras opettaja.”

”There is no need for temples. No need for complicated philosophies. My brain and my heart are my temples; my philosophy is kindness.” – Dalai Lama

”Ei ole tarvetta temppeleille. Ei tarvetta monimutkaisille filosofioille. Minun aivoni ja sydämeni ovat temppelini; filosofiani on ystävällisyys.”

”Sleep is the best meditation.” – Dalai Lama

”Uni on parasta meditaatiota.”
—–

Tiedettyäni, ettei minulla Lhasassa ole aikaa kirjoittamiseen, päätin kirjoittaa tienpäällä iltaisin ns. päiväkirjamaisesti.

Tiibetiin lähtö

9. Lokakuuta Kiinan ystävällisimmäksikin viisumitoimistoksi kehuttu Zhongdianin poliisitoimisto liimasi ja leimasi 15 minuutissa passiini uuden 30 päivän viisumin. Pidennyksen jälkeen minulla oli  oleskelu aikaa Kiinassa vielä 45 päivää. Huojennusta lisäsi tieto viisuminpidennys mahdollisuudesta Shigatsessa Tiiibetissä.

Ajan puutetta ei minulle siis tullut, eikä minun siten tarvinnut rykäistä Lhasaan (1625 km ) kahdessa viikossa, johon olin itseni psyykannut. Se sopi minulle mainiosti, sillä Tiibet ei korkean ilmanalan vuoksi ole paikka, jossa haluaisin pyöräillä äärirajoilla. Riski ylirasitukseen olisi Tiibetissä liian suuri. Vaikka tiesin, että edessä olisi vain rentoa rullailua vuorilla, oli vatsassani silti hieman normaalia tienpäälle paluu iltaa enemmän perhosia.

Vaikeaa pyöräillä yksin

En ollut ainoa Tiibetiin suunnannut pyöräiijä. Lähtöä edeltävänä päivänä törmäsin keski-ikäiseen pyörillä matkustavaan hollantilaispariskuntaan. He olivat pyöräilleet Hollannista asti puolitoista vuotta ja 16 000 km. Sovimme jatkavamme matkaa yhdessä ainakin yhden päivän.

Päivä alkoi muutaman sadan metrin nousulla ja painavilla pyörillä matkanneet Aranka ja Rob puuskuttivat ylämäessä siihen malliin, että tiesin jäähyväisten ajan koittavan pian. Huipun havumetsien siimeksestä tie laski alas kuivaan, lähes aavikkomaiseen laaksoon. Edellisillan alle kymmenen astetta oli etäinen kärsimys, seurattuamme 24 asteen iltalämmössä kaktusten ja hiekkasärkkien reunustamaa joenuomaa Benzilanin kaupunkiin asti.

Benzilanin yhden kapean kadun kaupunki oli tapoten täynnä ihmisiä ja eteenpäin pääsemiseksi oli tietä miltein nyrkein raivattava. Väsyneinä painusimme pitkän hotellin etsinnän jälkeen yöpuulle, emmekä koskaan saaneet tietää syytä, joka ajoi kansoittain ihmisiä pikkukaupungin pääkadulle.

Seuraavana aamuna jätin Robin ja Arankan vetelemään sikeitä puhtaiden valkoisten lakanoiden väliin ja itse lähdin sateisessa säässä hurjan vuoren ylitykseen. Päivä oli niin kuluttava, että päätin heti alkuun pitää kaksi lepopäivää Deqinissä. Aranka ja Rob käyttivät samaan matkaan kolme päivää. Jottei viesti enyisi liian pitkäksi, niin kirjoitan siitä päivästä vasta seuraavassa Fillari-lehdessä

Todella vaikeaa pyöräillä yksin

Kaksi päivää riittivät palauttamaan jalat sellaiseen kuntoon, että kipusin Deqinistä 11 km helpon mäen vaivattomasti ylös. Vihdoinkin jaloissani oli normaali palautumisvauhti ja minun yhden kuukauden viisumin lisääminen oli täten viisas ratkaisu. Levänneillä jaloilla polkiessa mielikin pystyy lepäämään ja suuretkin haasteet ovat nautinnollisia.

Ylämäki johti Meili vuoren näköalapaikalle ja sain ihastella tätä korkeinta näkemääni vuorta ( 6700 m) kirkkaassa säässä. 40 km alamäki oli taatusti maisemallisesti upeimpia laskemiani, Meili vuoren kohotessa jokilaaksosta n. 2000 m korkeudelta lähes 5000 m jäätikköiselle huipulle asti.

Alamäen loppupuolella tie muuttui kiviseksi ja pomppuiseksi hiekkatieksi, joka sai ryskytyksessä mukulakivitiet kalpenemaan. Laskuvauhti oli taas, kuten aina, uskalluksen maksimissa. Tällä kertaa jouduin maksamaan siitä ikävästi. Seuraavana päiväni etutavarateline tippui, niin murtuivat hitsaukset kuin kiinnityspultitkin

Alamäen jälkeen tie kulki joenuoman aavikkomaisessa rotkossa ja tie huononi entisestään. Ilma oli niin kuivaa ja pölyistä, että edes runsas veden juominen ei estänyt suun kuivumista. Ympäristön ankaruuden havaitsi ihmisten kasvoista ja tavoista, jotka molemmat olivat hieman rouheita.

Ylämäessä vastaani lasketteli nuorehko sveitsiläismies painavan peräkärrypyöränsä kanssa. Hän oli veivannut kampia niin ikään 16 000 km sveitsistä asti, mutta vain vajaassa yhdeksässä kuukaudessa.

Hän ei ollut ohittanut poliisin tarkastuspisteitä yöllä ja minäkin olin ajatellut, että sellaiset asiat voivat olla menneen talven lumia ja yrittäisin mennä niiden läpi päiväsaikaan. Ramonin viesti oli hunajaa korvilleni. Päätin ajaa riskillä läpi taskastuspisteiden.

Muutaman kymmenen kilometrin röykytyksen jälkeen huomasin tiensivussa pyöräilijän teltanpystytys hommissa ja kysyin saisinko liittyä teltanpystytysseuraksi. Sehän sopi mainiosti ja täten minä en nukkunut yksin ensimmäistä telttayötäni Kiinassa. Seuraavana aamuna en enää ollut yksin tienpäälläkään.

Pelätty tarkastuspiste

Belgialaismies Fred oli samaa mieltä kanssani, että emme ohittaisi 10 km päässä olevaa Yanjingin kaupunkia ja tarkastuspisteitä yöllä.

Tarkastuspisteet puomeineen kaupungin molemmissa päissä kyllä oli, mutta poliisit taisivat olla syömässä nuudelisoppaa tai pelaamassa korttia. Ilman riskinottoa olisi jäänyt maittava tofukasviskeitto syömättä. Matka jatkui kylläisenä kohti yli 4000 metrin huippua.

Tien huonokuntoisuudesta johtuen emme saavuttaneet huippua samana päivänä ja päätimme telttailla pienessä kylässä. Minä pystytin telttani tiibetiläistalon katolle.  Jalat pyörälaukkujen päälle nostettuna, pää tyynyssä maatessa oli telttailunautinto poikkeuksellisen suuri, seurattuani auringonlaskua lumihuippuisten vuorten taakse ja kuunneltuani teltan toisella puolella olleen munkkiluostarin puuhastelun ääniä.

Yöstä 3900 metrissä tuli todella kylmä ja kahden makuupussin sisäänkääriytyneenä naureskelin mielessäni mitenköhän Fred mahtaa pitää itsensä lämpiminä. Hong Kongin lentokentän matkatavaralinjalta hän jatkoi matkaa ilman telttaa ja makuupussia. Hän korvasi hukkuneet tavarat kovin kylmillä varusteilla. Häneltä on taitanut jäädä säätilastojen lukeminen väliin, sillä muutenkin hän oli matkassa kovin vähin varustein.

Aamulla pienestä ja kirjavasta teltasta kömpi vaivalloisesti ylös tumma ja ajan uurtama mies silmät ristissä ja naama mutrussa. Hän korvasi yöunet pyörimisellä.

Aamulla suuntasimme silmät ristissä kohti niin ikään pelättyä Markhamia ja tarkastuspistettä. Saapusimme jokilaakson laakeilta, auringonlaskun punertaviksi värjäämien ohrapeltojen keskeltä vilkkaaseen ja vanhahtavaan tiibetiläiseen katukuvaan, jossa suurten tasakattoisten ja pieni ikkunaisten talojen katoilla oli paaleittain ohraa kuivumassa ja jakit tallustelivat hiekkaisilla kujilla. Muutaman sadan metrin tiibetiläisosuuden jälkeen päällystetty tie johdatti meidät pääkadun varteen kohonneelle kiinalaiskaupungille. Katukuva oli kiinalaisittain kolkko ja harmaa, mutta palveluiltaan runsas.  Väriä katukuvaan toivat stupaan ja punaiseen otsapantaan pukeutuneet aikuiset ja koulun verryttely pukuun sonnustautuneet tiibetiläislapset.

Markham ei ole montaa länsimaista pyöräilijää tarkistuspisteiden takia nähnyt ja herätimme tiibetiläisten keskuudessa suurta uteliaisuutta ja iloisuutta. Ravintolan ulkopuolelle ihmiset kerääntyivät katsomaan nälkäisten pyöräilijöiden syöntiä. Pankkiautomaatilla kolmen miehen joukko tuli tarkastelemaan koko epäonnistunutta rahannosto toimitusta. Myös köyhyyttä oli nähtävissä tässä ensimmäisessä tiibetiläiskaupungissa. Nuoret pojat odottivat ravintolan ulkopuolella pesuvadin kanssa ruuantähteitä ja kerjäläiset nukkuivat yönsä kadulla. Tunsin lämpöä sydämessäni, etten ohittanut tätä kaupunkia yöllä.

Seuraavana lepopäivänä Fred tuli hotellihuoneeseen sanoen, että nyt on iso ongelma. Poliisi oli kuulustellut häntä ja kysellyt miten hän kulkee ja minne on menossa. ”Sichuaniin ja Yunnaniin voit mennä, Lhasaan et”, oli poliisimies sanonut. Seuraavana aamuna heräsimme varmuuden vuoksi kello kuusi ja poljimme kaupungin ulkopuolella olevan tarkastuspisteen ohi pimeässä ja kolmen asteen pakkasessa.

5000 m

Seuraavat kaksi päivää kuluivat pitkissä ylämäissä pyöräillen ja kohosimme ensimäistä kertaa yli 5000 metrin. Happea taitaa 5000 m korkeudessa olla käytettävissä vain 60 % (jopa vähemmän) merenpinnan tasolla käytettävissä olevasta määrästä, eikä pyöräily yli 4500 metrissä ole helppoa edes loivassa ylämäessä. 4700 metrin jälkeen minulle iski hapenpuutteen johdosta päänsärky, joka piinasi minua vielä muutama tunnnin alas 3700 metriin laskeutumisen jälkeenkin.

Tasaista ja erikoisia ihmiskohtaamisia

Zuogongissa vietetyn lepopäivän jälkeen pölyiset, kiviset ja pomppuiset hiekkatiet vaihtuivat sileään asfalttiin. Samalla Laosin rajalta asti reisiäni rääkänneet ylämäet muuttuivat tasaiseksi ylängöksi ja 110 km ajopäivänä nousimme vain 850 vertikaalimetriä. Tasaisuusennätys Kiinassa.

Tasangolla vastaani talsi kalju ja hoikka mies, jonka otsassa oli kulumisen merkkejä. Miehen otsan ruville oli raapinut kymmenet tuhannet makuulle heittäitymiset ja otsan tiehen painamiset. Muutaman askelen jälkeen hän yhä uudelleen ja uudelleen heittäityi rytmikkäästi tienpinnalle pitkäkseen. Heittätymisten välillä hänen oli vedettävä muutaman sadan kilon painoisia puukärryjä, jonka kätköissä oli hänen kotinsa. Hän oli aloittanut matkansa Pekingistä neljä vuotta sitten. Nelivetoisten Jeeppien huristaessa ylämäessä vinhasti minun ohi, tunnen matkustavani hitaasti. Tämä päättäväinen mies sai minut tuntemaan itseni nelivetoiseksi Jeepiksi.

Viljava jokitasanko oli suurimmalta osin ohrapeltojen vallassa ja matkalle osui muutamia Tiibetiläisiä pikkukyliä munkkiluostareineen. Fredin huristellessa taas kauas horisonttiin, päätin pysähtyä syömään tienvarteen, jonka kupeessa oli talon rakennushommat käynnissä. Istuttuani katukivetyksellä, avattuani tsampan(ohrajauhoa) säilytyspussini, kaivettuani purkillisen tsampaa ruokakulhoon ja nostettuani pääni ylös, oli paikalle hetkessä ilmestynyt noin kahdenkymmenen lapsen joukko ja vanhempia kyläläisiä mateli verkkaisesti tapahtumapaikalle. Leikkisin tuttuun tapaan kameralla lasten kanssa ja jokainen lapsi tietysti halusi nähdä likaiset ja punaposkiset kasvonsa kameran 1.8 tuuman LCD-näytöltä.

Tällä kertaa leikkiminen kävi työstä, koska samalla piti tarkkailla tararoita pihistää yrittäviä nassikoita. Aurinkolasit, jotka jo kerran samana päivänä tienvarrelle hukkasin, mutta onnekkaasti löysin, lähtivät nuoren pojan matkassa muille maille, mutta en edes pyytänyt laseja takaisin, vaan uskoin uteliaisuuden voiman taivuttavan pojan takaisin tapahtumapaikalle. Poika palasi ja nappasin huomaamattomasti lasit takaisin. Hotellille päästessä minulla ei kuitenkaan  enää ollut aurinkolaseja. Pysähdyin kyllä tämänkin kylän jälkeen pari kertaa lapsi- tai nuorisojoukon pariin, mutta toivottavasti ja todennäköisesti pöljä lasien omistaja hukkasi ne omatoimisesti.

Sinä päivänä pysähdyin poikkeuksellisen usein tienvarrella, usein nuorten, hieman itseäni nuorempien poikien ja tyttöjen pariin. Aluksi he olivat kovin ärhäköitä, rukoilivat kämmenet yhteen nenän alla painaen ja kopeloivat ohjaustankolaukkua pihistelevien pikkulasten tapaan. Annoin heidän kopeloida rauhassa. Näytin jopa 10 sentin seteliä kysyäkseni onko raha haluamanne asia. Kuitenkin jo ensimmäisellä kerralla tajusin, että he kaipasivat Dalai Laman kuvaa, joita minulla ei ole. Tiesin niiden tarpeellisuuden, mutta Kiinasta niitä ei helpolla löydä.

Paria päivää aikaisemmin nuori poika oli kirjoittanut minulle pienen lapun tiibetiksi. Hän puheli paljon myös Dalai Lamasta ja antoi minulle myös hänen puhelin numeronsa ??. Minulla ei ollut mitään hajua mitä paperissa luki, mutta tilannetta paperissa olleet sanat kyllä mukavasti rauhoittivat. Laakeiden vuorten alla olleessa ohrapellossa majaansa polttopuiden ja vilttien lämmössä pitäneiden nuorten huulille aukeni leveä hymy, peukut nousivat pystyyn ja sain osakseni selälle taputuksia, näytettyäni heille paperin palastani.

Suoristin selkäni, avasin hymyni, nostin peukkuni ylös ja yritin muutenkin näyttää tietäväiseltä ja tärkeältä, yhtyen synteettisiin kiinalaisiin talviasuihin pukeutuneiden nuorten paperin sanoille antamalle kunnioitukselle. Käännettyäni pyöräni kohti uusia kohtaamisia, nousi kasvoilleni jälleen hymy ja kiitos tuolle nuorelle ystävälliselle miehelle, joka ymmärsi, että eteeni saattaa tulla tällaisia kaltaisia tilanteita.

Nuori mies oli tavallisen untuvatakkiin pukeutuneen särmittömän kiinalaisnuoren näköinen ja hänen kasvojensa kuva on pyyhkiytynyt mieleni syövereistä, edes valokuvaa en muistoksi huomannut ottaa. Uskon kuitenkin muistavani ikuisesti lämmön, joka miehestä säteili hänen tarjotessa minulle kuivattuja hedelmiä, kirjoittaessa minulle viestiä ja rehdisti tsempatessa minua jatkamaan matkaa.

Tiibetissä olen tavannut monia tibetiläiseen buddhalaisuuteen uskovia ja sitä harjoittavia nuoria. Kiinassa nuoret uskoivat viihteen voimaa antavaan vaikutukseen.

Kunnioitettavampaa ei ole uskoa buddhalaisuuten kuin viihteeseen. Tiibetiläisnuoret yrittävät säilyttää aikaisempien sukupolvien perintöä vihamielisissä olosuhteissa. Se on kunnioitettavaa.

Vuonna 1951 Kiinan Kommunistisen puolueen Kansan vapautusarmeija tunkeutui Tiibetiin aikeinaan vapauttaa Tiibetin kansa ’feudaalisesta maaorjuudesta’ ja köyhyydestä. Aie onnistui sikäli, että ”ilkikurinen maatansa riistävä rikollinen”, ”lännen Kiina vastaisen voiman veturi”, ”sakaali”, ”raiskaamisen, murhaamisen ja lapsi kannibalismin edistäjä” ja ”munkki suden vaatteissa” Dalai Lama ja hänen hallituksensa pakeni sosialistista vapautusta Intiaan, mutta valitettavasti kaikki tiibetiläiset eivät koskaan päässeet nauttimaan kommunismin mukana tulleista eduista, sillä Kansan vapautustusarmeija onnistui vapautusprosessin aikana riistämään hengen 1.2 miljoonalta tiibetiläiseltä. Hengensä säilyttäneet joutuivat menettämään vapautensa Kansan vapautusarmeijalle.

Kaiken vanhan vapautusarmeija pyrki tuhoamaan, niin luostarit, talot, asut, kirjat, uskonnon kuin hallinnonkin. Perinteinen lämmin stupa-vaate kiellettin ja tilalle puettiin jääkylmä sininen mao-asu. Ohrapellot yritettiin muuttaa ”Suuren eteenpäin hyppäyksen”(kaikkien aikojen taloudellinen romahdus) aikana vehnäpelloiksi. Vehnä ei kasva 4000 metrissä. Tiibetiläisiä kuoli joukolla nälkään. Kaupungeissa suuret tasakattoiset savesta, mutatiilistä ja puusta rakennetut lämpimät ja maanjäristyksen kestävät rakennukset korvattiin ohutseinäisillä elementtirakennuksilla. Elementtirakennuksia tehneiltä miehiltä jopa kiellettiin tiibetiläisten perusravinnon tsampa-jakinvoiteen sekoitteen syöminen.

Mao Tse Tungin Tiibetin vapauttamista voisi verrata Vladimir Putinin Suomen vapauttamiseen autoista, työpaikoista, lämpimistä taloista, saunoista, kesämökeistä, ruisleivistä, viinasta ja makkaroista. Tiibetiläisiltä yritettiin(yritetään) viedä kaikki asiat johon elämä perustuu ja jonka varaan tulevaisuuden luottamus rakennetaan. Pianonsoittaja, jolta katkaistaan sormet, ei koskaan enää voi soittaa pianoa entiseen tapaan. Rampanakin hän voi kyllä opettaa taitojaan perintöä kunnioittavalle jälkipolvelle. Tiibetiläiset tunnetaan sitkeydestä ja kärsivällisyydestä ja he jaksavat odottaa vapautta. Tiibetiläiset uskontoa ja perinteitä ylläpitävät nuoret ottavat tietoisen riskin suuntautuessaan Kommunistisen puolueen ideologiaa vastaan.

Tiibetiläiset ovat tänä päivänä vapaampia kuin 1950-80, mutta Kiinan kommunistinen puolue valvoo yhä kaikkea yhteiskunnassa tapahtuvaa toimintaa. Nomadit ovat vapaita vaeltamaan, kunhan pysyvät oman alueensa sisällä, eivätkä ylitä heille annettua jakinpäälukua. Tiibetin nuorilla on vapaus uskonnon harjoittamiseen, mutta mm. Dalai Laman kuvan pitämisestä voidaan tuomita esim. työleirille panolla, luostareiden toimintaa valvotaan ja 1990- ja 2000-luvuillakin nunnia ja munkkeja on kidutettu kuolemaan asti.

Väärälle tielle

Tasainen 110 km päivä johdatti meidät Pempa nimiseen tienristeykseen. Miniatyyri kylä oli kalpea rakennustyömää. Tienristeykseen kasvoi kovaa vauhtia kiinalaisia rakennuksia. Tsampaa tienristeyksen pikkukaupoista ei löytynyt. Kiinalaisia ravintoloita oli lukuisia. Niitä pystyssä pitivät Kiinan armeijan parakkialue ja ohi ajavat turisti-Jeepit. Kiinalaiset ovat tulleet uhraamaan itsensä 4000 metriin Tiibetin kehittämisen nimissä. Nukuimme yksinkertaisessa kiinalaismajatalossa.

Uhrasimme itsemme tienpäälle aamulla. Pyöräilimme tasaisella tiellä myötätuuleen. 35 km jälkeen tajusin tien olevan väärä. Ajoin kaukana karussa olleen Fredin kiinni. Pysähdyimme. Söin. Käännyimme. Pysähdyimme kysymään suuresta talosta tsampaa. Saimme tsampaa. Söin tsampaa talon aidatulla pihalla. Pihalla oli talon koko perhe. Pihalla oli lämmin tunnelma. Pakkasin pyörälaukkuni. Jätimme hyvästit.

Saavuimme takaisin Pembaan. Asetuimme samaan majataloon. Kello oli puoli kaksi. Söin tsampaa. Joimme teetä. Peseydyin. Aloin kirjoittamaan tätä raporttia. Sain sen valmiiksi Pembaan asti. Punnersin. Tein hauiskääntöä. Tein vatsaliikkeitä. Tein selkäliikkeitä. Söin. Luin Tibet Tibet kirjaa. Venyttelin. Söin. Peseydyin. Luin Tibet Tibet kirjaa. Menin nukkumaan. Sellainen oli perseelleen mennyt pyöräilypäivä.

Kylmyyttä ja kuumuutta

Perseelleen menneen pyöräilypäivän jälkeinen aamu alkoi jälleen tutuksi tulleella 11 km ylämäellä. Majatalon isäntä ja emäntä vuorollaan viittoivat ainakin kymmenen kertaa Lhasaan johtavan tien suuntaan, jotta vajaamieliset veivaajat eivät vahingossakaan eksyisi taas väärälle tielle.

Edellisenä iltana kiinalainen turistiryhmä oli varoittanut Frediä tienristeyksestä alkavan  vuorenylityksen raskaudesta. Vuoren ylitys oli helpoin Tiibetissä. Keskisykkeeni 11 km nousussa oli 123. Eikä huipun maisematkaan olleet niin kamalat kuin vuoren nimestä Gama la voisi päätellä. Nousimme ylös laakeiden vuorten ympäröivältä kitukasvuiselta yakkien, lehmien ja hevosten laidunmaalta. Toisella puolen vuorta kohosivat jyrkkäpiirteiset lumihuippuiset vuoret ja tie laski alas jyrkkään aavikkolaaksoon. Vuoren huipulla vallitsi navakka tuuli ja kaksi lämpö astetta. Pukeuduin lämpimästi, Fred ei.

Monesta vaatekerroksesta huolimatta navakka tuuli pureutui hyytävästi viilentämään nousussa lämminnyttä kehoani. Erityisesti paleli pää, jota kypärän alle sullotut alushousut eivät onnistuneet pitämään lämpimänä. Virne huulilla ja kädet syyhyten odotin pääseväni ottamaan käsittelyyn laakson toisella puolen näkyvät neulansilmämutkat.

Ehkä Gama la nimi onkin annettu kuvaamaan tätä 40 km, lintuperspektiivistä ihanalta näyttänyttä tietä. Kivinen ja hiekkainen tie oli selvästi huonon ajamani Kiinassa. Minä otin siitä tuskasta ilon irti tuttuun tapaan hurjalla vauhdilla. Mäessä oli kaksi erikoisominaisuutta jotka tekivät laskemisesta nautinnollista. Monet kurvit olivat pehmeää hiekkaa, joihin kovalla vauhdilla mennen pääsi mukavaan sivuluisuun. Muutamat kurvit taas olivat päällystetty betonielementeillä. Kun näin edellisen kurvin jälkeen seuraavan olevan betonia, laskin suoran niin kovaa kuin mahdollista ja jännitin rajusti hakkaavalla kivitiella, että sekä pyörä ja mies pysyisi kasassa betonin alkuun, jossa voisin lyödä jarrut pohjaan. Odottelin Frediä laskussa yli puoli tuntia, sillä hän ottaa laskut varovaisesti, joittei pyörästä hajoaisi mitään. Hän ei koskaan lukitse pyöräänsä.

Loivan loppulaskun joelle jarruttelin Fredin tahtiin ja saimme vetäistä limakalvoillemme ja keuhkoihimme säädyttömän määrän aavikkorotkon pölyä. Joenlaaksossa 3000 metrissä lämpö kohosi 23 asteeseen. Ensimmäistä kertaa koko matkallani järjestin vedenkannon, niin huonosti, että pullosta ei tipahtanut kuin tippa kuivaan suuhuni. Aloin miettiä hakisiko vettä joesta, matalan rotkon pohjalta. Hetken kuluttua Fred huusi takaani: ”Odota vähän, juon.” Fred otti ensimmäisen kulauksen kahden desin pullostaan viiden tunnin pyöräilyn ja seitsämän tunnin tienpäällä olon jälkeen. Samalla pysähdyin syömään (vasta) kolmannen kerran reilun satsin Super-tsampaa (n. 10 eineksen oma erikoissekoitukseni) . Fred söi ensimmäisen kerran, omenan ja puolikkaan 20 gramman riisipatukasta. Toiset kulkevat pyhällä hengellä, toiset kilokaloreilla.

Viimeiset 30 km puskimme kohti ylämäkeä ja navakkaa tuulta. Odotin Tiibetissä olevan Kiinan puhtain ilmanlaatuu. Haave tuntui kaukaiselta Kiinan armeijan Dong Feng-rekkajonon rymisteltyä tööttäillen ohi pölyisellä tiellä. Pölyä, melua, ylämäkeä, vastatuulta, huono tie ja väsyneet jalat samaan aikaan. Niistäkin oloista voi nauttia, kaikki riippuu asenteesta.

Baxoi kaupungin laitamilla lapsijoukko ryntäsi juoksu jalkaa pyöräni kimppuuni ja minulla oli todellinen työ pitää tasapainoni lapsien repiessä pyörää joka suuntaan. Kaksi vyötärön korkuista poikaa juoksivat sinnikkäästi perässä pari sataa metriä, pitäen kiinni pyörälaukkujen kiinnityshihnoista. Vaikka yritin kannustaa poikia pitämään juoksuvauhtia yllä, maitohappo silti hyydytti poikien piskuiset jalat nopeusmittarini kivuttua yli 18 kilometriin tunnissa. Samankaltaisen vastaanoton lapset antoivat myös edellä kulkeneelle Fredille. Hän sanoi lasten varastaneen tällä kertaa makuupussin. Kun iso kasa varusteita on kasattu pienelle tavaratelineelle kaksilla onnettomilla mustekaloilla, saattaa pomppuisessa alamäessä jotakin tipahtaa.

Minä olin taas lepopäivän tarpeessa ja pidimme päivän taukoa vuorien kipuamisesta. Päivä kului normaaleissa merkeissä. Pesin pyykit ja pyörän, kirjoitin, vierailin nettikahvilassa, tein kevyttä lihaskuntotreeniä ja poliisi(PSB) pysäytti Fredin kadulla, haki minutkin haastatteluun ja sanoi, että Lhasaan ei ole asiaa.

Poliiseilta karkuun

Poistuimme Baxoista ennen auringonlaskua ja PSB-tädin heräämistä. Tällä kertaa tie kohosi 4600 metriin ja pyöräily oli vastasi sauna-vantouintihoitoa. Ylös-alas puuttomassa jokilaaksossa kulkeneen tien ylämäet paistattelivat lämpöisessä aamuauringossa ja alamäet puolella vastassa oli miinus yhden asteen varjo ja navakka tuuli.

Vuoren huipulla 4600 metrissä oli yksi ihminen, arviolta 13-vuotias poika lampaineen ja jakkeineen, koulunkäyntiaikaan kekiviikkona keskipäivällä. Tiibetissä työt aloitetaan nuorena. Kevyeen puuvilla neuleeseen pukeutunut polkkatukkainen ja poikkeuksellisen siisti poika seisoi ympärillämme puhumatta mitään. Liikettä nuoreen mieheen toi Fredin tarjoamat keksit. Tiibetissä tapaa miehiä ja poikia, jotka tallaavat omia polkujaan.

Itseäni kyllästytti sileällä asfaltilla pyöräily ja päätin itsekin olla mies joka tallaa omia polkujaan. Lähdin polkemaan tundratasangolla, lumihuppuisten vuorten suojassa ollutta pientä järveä kohti. Kaukaa katsottuna jakkien laidunmaa tundra näytti tasaiselta, mutta routakummut tekivät todellisuudesta kovin paljon pomppuisempaa ja jakeilla oli ihmettelemistä sinisen fillaroitsijan heiluttua satulan selässä kuin rodeoratsastaja. Paluu asfaltille oli helpotus ja päätin pysyä pois nelisorkkaisten valtakunnasta ja pitäityä nelipyöräisten hallinta-alueella.

Tundra toitaroinnin jälkeen edessä oli 250 km alamäkivoittoien osuus. Ensimmäisenä päivänä alamäki johdatti meidät kitukasvuisten havumetsien ja kapeidein pystysuorien rotkojen halki Kiinan Sveitsiksi kutsutulle alueelle.

Sveitsissä

”Väärinpäin” ollut auringonlasku ei tehnyt oikeutusta Rawokin upeille järvimaisemille edellisenä iltana. Auringonnousun aikaan vihreä alppijärvi, hiekkarannat, havumetsät ja lumihuippuiset vuoret valaistuivat täyteen loistoonsa. Upeita vaihtelevia maisemia, täydellisiä teitä, auringon paistetta ja alamäkeä. Pyöräilyä kuin satukirjasta, enkä siitä sen enempää jaksa kirjoittaa, katsokaa valokuvia Tibet kuva-albumista. 135 km päivän helppoudesta (nousua vain 600 m, uusi ennätys Kiinassa) viitettä antaa keskisykkeeni 103 (max. 195), alhaisuusennätykseni pyörän päällä. Pitkän tauon jälkeen Bomin suurehkossa kaupungissa meitä helli lämmin suihku.

Suomi on kyllä periaatteessa kylmempi alue kuin Etelä-Tiibet, mutta koskaan minun ei ole tarvinnut palella Suomessa niin paljoa kuin Tiibetissä. Suomen lokoisissa oltavissa voi kulkea autolla lämmitetystä talosta toiseen ja nauttia illalla lämpimästä suihkusta. Tiibetiläisillä ei lämmitystä taloissa ole ja lämpimästä suihkusta heillä ei ole tietoakaan. Yhdessäkään hotellissa ei ole ollut lämmitystä ja aamulla sisälämpö on ollut keskimäärin viisi astetta.

Kolme ilmastovyöhykettä yhtenä päivänä

Bomista eteenpäin sain vielä nauttia 100 km alamäkivoittoisesta tiestä. Aamulla tietä reunustivat suomalaistyyppiset havumetsät. Keskipäivällä tietä reunustivat lehtimetsät. Iltäpäivällä tietä reunustivat sademetsä tyyppiset kosteat metsät ja tunnelma oli kuin Kaakkois-Aasiassa syödessäni eväitäni tienpientareella . Muurahaiset ja hämähäkit palasivat touhuamaan maanpinnalle, matalassa heinikossa sirkat sirkkuivat, puiden lehvähtöissä linnut äänekkäästi lauloivat, korviin kantautui vesiputouksien ja koskien pauhu ja nenään leijaili kostea ja rehevä sademetsän tuoksu. Kahdessa päivässä laskeuduin tundralta alas sademetsään. Seuraavana ajopäivänä oli edessä vielä nopeampi muutos.

Pailong

Kolme ajopäivää ja yksi lepopäivä oli sääntöni Tibetissä ja Pailongissa oli taas aika levolle. Jyrkkien sademetsärinteiden kapeassa jokilaaksossa tienvarrelle levittäitynyt kylä koostui noin parista kymmenestä vanhasta puutalosta ja kylän raitin siankakan massa päihitti ihmismäärän massan reilusti. Tässä likaisuuden kylässä minua emännoi rakastettava, juuri isoäidiksi tullut nuori muori.

Lepopäivänä pyöräilin 8 km ylämäen ja alas laskeuduttuani vastaani laski kaksi pyöräilevää nuorta miestä Thaimaasta ja Hong Kongista. Homopojat etsivät teltanpystytyspaikkaa, mutta sanoin, että pitkälle pitää polkea että tasaista löytyy ja niinpä he polkaisivat kanssani majataloon.

Saavuttuamme majataloon, sanoi emäntä, että jos haluatte peseytyä, kuuma lähde löytyy 10 minuutin kävelymatkan päästä. Hän olisi kyllä halunnut sanoa minulle siitä edellisiltanakin, mutta kielimuurin takia ei siihen kyennyt. Kielitaidon puutteen vuoksi menetän monia arvokkaita kokemuksia ja keskusteluja matkan varrella. Kylpeminen pienessä kuumassa lähteessä yhdessä kiinalaisten tietyömiesten ja homopoikien kanssa oli nautinto.

Hong Kongilainen Kong puhui täydellistä englantia ja thaimaalainen Oatkin rikkonaisesti englannilla kommunikoi. Niinpä ilta venyikin turinoidessa seuraavan päivän puolelle. Pojat olivat pyöräilleet verkkaista vauhtia Bangkokista asti ja olivat menossa ainakin Lhasaan asti ( lisää osoitteessawww.bazu.com).

Fred ei lepopäivää pitänyt ja hän jatkoi matkaa yksin ja hyvä niin. Fred oli kovin eristä puusta veistetty kuin minä, emmekä me voineet smalltalkia enempää keskustella. Hänellä minä olin ”nuori ja tyhmä”, ”enkä minä ole kykynevä matkustamaan”. Minä olin monesta asiasta hänen kanssaan eri mieltä tai tiesin, että hän on takuuvarmasti sanomisissaan väärässä, mutta hän ei ollut mies, jonka kanssa olisin voinut keskustella. Kun teki mieli puhua, usein vaikenin, olin kärsivällinen ja ajattelin. Puhumalla avoimesti, olisi keskustelu ajautunut umpikujaan tai kiistelyyn. Kiistely saattaa olla kehittävää, mutta ei kaikkitietävän Fredin kanssa.

Fred kyllä tiesi oikein, että minä olen nuori ja tyhmä, mutta vanhana ja v……. hänellä oli kovin vähän neuvottavaa ja opetettavaa minulle. Minä kyllä kannoin liika kalliita varusteita, söin liikaa ja laskin alamäet liian kovaa. Kuitenkaan hän ei koskaan sanonut mitkä minimiin vähennetyistä varusteista ovat turhia, alamäkivauhdin järjettömyyttä hän haukkui siksi, että tavarani hajoavat (Felttini kyllä kestää, Fred olisi voinut olla huolissaan henkeni puolesta) ja runsasta syömistäni hän kommentoi vain seuraavasti sekoittaessani super-tsampaa: ”Sinun pitäisi mennä psykiatrille” . Yritin ottaa opiksi ja seurasin Fredin mm. syömistä tarkkaan. Mm. seitsämän tunnin ja 1900 nousumetrin vuoripäivänä hän söi aamulla kaksi keksiä, matkalla puoli litraa Pepsiä ja illalla nuudelisopan, vettä hän ei matkalla juonut. Muina päivinä hän ei juuri enempää syönyt, paitsi lepopäivinä. Kaikki tietävät, että psykiatri voisi tehdä hyvää minulle, mutta psykologi tai ainakin ravintoterapeutti voisi tehdä hyvää miehelle, joka syö 2000 kcal päivänä jona kuluttaa 7000 kcal ja vielä sanoo syöneensä liikaa, mutta kehuu kuinka hän on oppinut hallinnoimaan oikealla tavalla energian riittävyyttä. Pyöräilyn jälkeen hän usein käpertyi sänkyynsä makaamaan kello kuusi.

Minulla ei ole tapana neuvoa tai opettaa toisia, ellei neuvomisesta ole sovittu. Uskon esimerkin opettavaan voimaan. Sekä Damienilta, että Raffaelilta oppisin paljon ja he sanoivat oppineensa minulta paljon asioita, jotka he tulevat tekemään toisin seuraavalla matkalla. Fred tyrmäsi minut, hän ei oppinut minulta mitään. Minä en tyrmännyt Frediä, oma avoin ja eteenpäin menevä linjani, sekä itseluottamukseni vahvistuivat.

Sekye La huippu

Kong kertoi majatalon ravintolassa istuneelle nuorelle tiibetiläismiehelle, että minä aioin ajaa seuraavana päivänä Nyinchiin asti, yli 4600 m korkean Sekye La huipun. ”Mahdotonta”, vastasi mies. Itsekin olin jo taipumassa turvalliseen vaihtoehtoon ja pyöräillä mäen ylös kandessa päivässä.

Pitkäksi venyneen illan jälkeen startti pyöräilyaamuun tapahtui vasta kello kymmenen ja suunnittelin ajavani vain 60 km ylämäkeä seuraavaan kylään. Tämä helppous mielessä vietin kosken rannalla 20 asteen auringon paisteessa hieman pidemmän ruokailutauon. Vointi tuntui poikkeuksellisen raukealta. Kylän lähestyessä sain raukeuden laukeamaan, jalat lämpeämään ja kytkettyä kunnon menovaihteen päälle. Päätin ajaa vuoren ylös samana päivänä. Mentaliteetilleni ei sovi ylämäessä nukkuminen. Vuoria on kunnioitettava, niin että niitä lähtee ylittämään tuoreilla voimilla, ottaen koko haasteen kerralla vastaan.

Tällä kertaa koin ilmastovyöhykkeiden muuttumisen toisin päin, sademetsästä tundralle. En koskaan ennen ole kuunnellut musiikkia pyöräillessäni, mutta tällä hitaasti kohoavalla vuoritiellä päätin kokeilla uutta elämystä. Ajaessani ylös viimeisiä satoja vertikaalimetrejä pakkasessa ja sankassa lumisateessa, lauloi Norah Jones kuulokkeissani As I watch snow falling down, I don’t miss you at all. Oli hyvä olla pitkästä aikaa tositoimissa yksin ja yhdyin Norah Jonesin sanoihin, en kaivannut Frediä lainkaan.

Vaikka takanani oli Tiibetin vuoria jo yli tuhat kilometriä ilman pitkää palautusta, ajoin mäkiä ylös kuin vasta rasvattu kone. Olin säästellyt helpommilla osuuksilla voimiani kahteen viimeiseen todella pitkään vuoreen ja huipulla viiden asteen pakkasessa ja kovassa tuulessa puettuani päälleni kakkia vaatteitani, tunsin taas tyytyväisyyttä, että olin ratkaisuillani saanut jalkani huippuiskuun. Edessä oli enää 25 km alamäki.

Pimeä oli tulossa ja minun tuli kilpailla aikaa vastaan alamäessä. Ylhäällä jännitti ja huokaisin syvään potkaistuani pyöräni liikkeelle kuin mäkihyppäjä puomilta lähtiessään. Tie oli märkä, oli hämärää, jäätävä tuuli ja lumihiutaleet pureutuivat kasvoihini, ajolasien linssit huurtuivat ja jakit ja hevoset vaeltelivat tiellä. Ylhäällä oli todella kylmä ja runsaasta vaatemäärästä huolimatta rintalihakseni nykivät kylmyydestä ja nakkini olivat jäätyä pystyyn, onneksi ostin Kunmingissa tuulikalsarit ja nakkini pysyi lämpöisenä. Siis ei ollut mitään hätää laskiessani kilometrejä ja minuutteja pimeän tuloon ja hurjasteltuani lähes 50 km/h keskivauhtia loistokkaalla loivasti mutkittelevalla tiellä. Yhtäkkiä lumisade lakkasi, lämpötila nousi, tie kuivui ja jännitykseni laukesi olosuhteiden helpotuttua. En ehtinyt Nyinchiin ennen pimeää ja loppumatkan laskin alas vauhdikkaasti otsalampun valossa. Jakit ja hevoset havaitsin otsalampun valossa killuvista suurista silmistä, mutta yhden keskellä tietä vaeltaneen ihmisjoukon läpi olin laskea täydellä vauhdilla, mutta Felttini levyjarrut ja heidän huuto pelastivat minut silläkin kertaa. Enää en voi perustella alamäkivauhtiani sillä, että pyörällä voin tappaa vain itseni.

Nyinchi on myös pahamaineinen PSB kaupunki, joka on pyöräilijöiden keskuudessa tapana ohittaa yöllä. Suunnistin 20 metrin päässä poliisiasemalta olevalle kiinalaismajatalolle, mutta nainen vastaanotossa osoitti poliisiaseman suuntaan ja yritti selvittää, että poliisit eivät pidä pyöräilijöistä, eikä hän sallinut minun asettautua majataloonsa. Viereisessä 50 metrin päässä poliisiasemalta olevassa ränsistyneessä majatalossa minut iloisesti vastaanotti lämminhenkinen viisihenkinen perhe. Huoneeni ikkunanlasit olivat rikki, mutta lämpimän peiton alla maatessa oli mukava muistella onnistunutta päivää, jona kuljin halki neljän ilmastovyöhykkeen ja lämpötila vaihteli aamun 2100 metrin auringonpaisteisen 20 asteen ja  4600 metrin lumisateisen -5 asteen välillä.

MiLa

Kahden lähes tasaisella ajetun päivän ja yhden lepopäivän jälkeen edessäni oli vielä yksi 5000 metrin vuoren ylitys. Vaikka Gongbo Gyamda kaupungista oli matkaa vuoren huipulle 124 km, päätin silti pyöräillä sen yli yhdessä päivässä. Kun ensimmäisen kerran sain käteeni Tiibetin reittiprofiilin, olin varma, että tulisin olemaan todella väsynyt viimeisessä Mi La nousussa. Koneeni kuitenkin kehräsi pehmeästi kuin tiibetiläinen puunuija jakinvoikirnussa ja jalkani toimivat yhtä tehokkaasti kuin tiibetiläisillä vuorikauriilla. Edes päätä ei tällä toisella viisitonnisella särkenyt.

25 km pakkasessa lasketun mäen jälkeen oli autuasta upottautua Rutokin kuumiin lähteisiin sulattelemaan kylmettyneitä lihaksia. Ensimmäisessä lämpimässä hotellihuoneessa nukutun yön ja kuumissa lähteissä polskittelun laskun maksaminen ei autuasta olotilaa ylläpitänyt. Seuraavana päivänä laskin erittäin loivan 130 km alamäen Lhasaan.

Lhasasta jatkan matkaa 10.marraskuuta kohti Nepalia. Ajan puutteen vuoksi todennäköisesti valitsen lyhyimmän reitin (pidempi saattaakin olla poikki), jotta ehdin vierailla Mt. Everestin perusleirillä.

—–

P.S. Osoitteeseen www.pyorallamaailmanympari.com on ilmestynyt uusi Itä-Tiibet kuva-albumi. Kannattaa myöskin kurkata miltä viimeinen 300 km Pohjois-Yunnanissa näytti.

P.S. Alastair Humphreys on kirjoittanut ensimmäisen kirjan hänen hurjasta maailman ympäri pyöräilystään. Eurooppaa ja Afrikkaa koskevan kirjan voi ostaa osoitteessa www.alastairhumphreys.com .

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>